Lumessakahlaajat
Vuonna 1959 tapahtui Holat-Sjahlin vuoren tuntumassa Itä-Uralilla salaperäinen onnettomuus, jossa yhdeksänhenkinen Igor Djatlovin johtama vaellusryhmä menehtyi. Kuolemantapaukset olivat ja ovat edelleen selvittämättömiä.
Osa vaellusryhmästä oli paennut paljain jaloin lumihankeen. Kenenkään ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä, mutta silti osalla oli kallon- ja luunmurtumia. Myöhempien lähteiden mukaan vaatteissa olisi ollut korkeita säteilypitoisuuksia ja alueella olisi nähty kirkas välähdys noihin aikoihin. Neuvostoliiton viranomaiset totesivat vain, että ”tuntematon pakottava voima” oli aiheuttanut kuolemat, jonka jälkeen alue suljettiin kolmeksi vuodeksi.
Viimeistään tässä vaiheessa erilaiset salaliittoteoriat räjähtivät täyteen kukoistukseensa. Maanläheisimmät teoriat spekuloivat Neuvostoliiton säteilykokeilla, infraäänillä ja rotkoon putoamisilla. Hurjimmat teoriat ottivat mukaan avaruusolennot ja ties mitkä lumimiehet.
Vuonna 2013 aiheeseen tarttui viimein Suomen oma poika Hollywoodissa eli Renny Harlin, jota tapaus kiinnosti. Harlin ohjaamassa Devil’s Passissa ryhmä yhdysvaltalaisia opiskelijanuoria päättää seurata Igor Djatlovin ryhmän jalanjälkiä, matkata Itä-Uraliin ja kuvata koko reissun. Heti elokuvan alussa käy ilmi, että ryhmä on kadonnut ja ainoa löytynyt todistusaineisto on digikamera. Toisin sanoen Harlin heittäytyy niin sanotun ”found footage”-tekniikan pariin, jossa muka-aidot, huojuvalla käsikameralla kuvatut pätkät muodostavat jälleen kerran yhtenäisen kertomuksen.
Tekniikka ei toiminut edes Blair Witch Projectissa, joka oli lapsellisen huono kummitustarinakyhäelmä. Siitä huolimatta BWP polkaisi käyntiin kokonaisen kuvausteknisen genren, jota on hyödynnetty lähinnä kauhuelokuvissa. Sellaiseksi Harlinin elokuvakin muuttuu kun geneerinen ryhmä kauniita ja rohkeita jenkkejä pääsee Venäjälle asti. Löytömateriaalinäkökulma on keinotekoisen ja pakotetun tuntuinen, ja latistaa elokuvan kerronnan halvan näköiseksi, käsivarakameralla tehdyksi säikyttelyksi.
Djatlovin ryhmän tapauksen materiaali on aivan liian herkullinen, jotta se olisi kannattanut haaskata näin pahoin ja alistaa tosielämän selvittämätön mysteeri epäkiinnostavien kiiltokuvanuorukaisten extreme-elämyksiin. Lisäksi viimeisen kolmanneksen vaiheet latistuvat epämääräiseksi luolajuoksenteluksi ja Klonkku-kloonien väistämiseksi. Loppuhuipennus puolestaan yrittää luoda M. Night Shyamalan -tyyppisen odottamattoman twistin sillä erotuksella, että tämä käänne ei yllätä ketään.
Devil’s Pass on lattean mitäänsanomaton tekele, joka sukeltaa loppua kohden entistä syvemmälle. Vika piilee pitkälti Vikram Weetin käsikirjoituksen heikkoudessa. Harlin ei kuitenkaan kykene elävöittämään tarinaa millään tavalla ja tekee persoonattoman rutiinisuorituksen. Ammattimiehen käsi ei vapise, mutta kädenjälki ei myöskään mitenkään erotu, ja lopputulos on lähimpänä huonoa tv-elokuvaa kuin mikään tähänastisista Harlin-filmeistä. Ei olekaan ihme, ettei teos päässyt edes teatterilevitykseen Yhdysvalloissa vaan siirtyi suoraan dvd-laareihin.