Munaaja

Kyllä kävi poikaamme Hollywoodissa sääliksi, kun hänet palkattiin filmaamaan uudelleen Manaaja-tarinan alku. Vaikka Harlin on ammattimies, ja mielestäni Ford Fairlane ja The Long Kiss Goodnight ovat oikeasti hyviä elokuvia, niin tällaisen jo valmiiksi manatun projektin edessä kuka tahansa taikuri on voimaton. Manaaja: Alku on sensaatiomaisen huono eikä siinä auta edes Stellan Skarsgård, jota käy vielä enemmän sääliksi.

© 2004 Warner BrothersNäkemättä Paul Schraderin alkuperäistä versiota on pakko kuitenkin tulla sellaiseen johtopäätökseen, ettei se yksinkertaisesti voi olla huonompi. Jenkeissä juuri teatterikierrokselle lähtenyt Dominion: Prequel to the Exorcist onkin ei niin yllättäen saanut paremman vastaanoton kriitikoilta kuin Harlinin pannukakku. Tosin ei Schraderin version kohdallakaan voida kuulemma puhua kauhuelokuvasta, sillä käsikirjoittaja-ohjaajalle tyypillisesti elokuvan olemus rakentuu vahvasta psykologisesta ja uskonnollisesta latauksesta sekä yksilön moraalipohdinnasta. No, lopullinen vertailu jää nähtäväksi ja tehtäväksi tuonnempana.

Harlinin Manaajan pienoisen menestyksen lippuluukulla ymmärtää. Suuri yleisö lienee tottunut tämänkaltaiseen halpahintaiseen verilötröttelyyn ja pelotteluun, jossa kaikki kliseet käydään läpi, ja ainoa asia, joka on suurta, on juonen ennalta arvattavuus. Nykyiset tyhjyyttään kolisevat kauhutrendit eivät vaadi katsojalta yhtään mitään, jos eivät otakaan. Luulenpa, että Harlinin Manaajasta pitäneet eivät arvosta taas Schraderin visiota, koska sen verran erilainen se lienee.

© 2004 Warner BrothersManaaja: Alun äärimmilleen viritetyt tuotantopaineet ja kova kiire näkyvät ikävästi. Keinotekoinen vaikutelma huokuu joka kuvasta, kun jopa värien mestari, kuvaaja Vittorio Storaro on vetänyt värinsä auttamattomasti överiksi. Nikotiinin kellertävä värimaailma herättää korkeintaan kessuttelun himon naurettavan tönkköjen digitaalihyeenojen viedessä viimeisenkin katselunautinnon.

Suupielet alkavat venyä irvokkaan uneliaaseen irvistykseen kuin hauella kuivalla maalla jo puolenvälin jälkeen, kun alun maltillisen tarinankehittelyn jälkeen mopo karkaa lopullisesti käsistä. Pahuudesta ei ole näiden sadististen verikekkereiden syövereissä tietoakaan, vaan rahastuksesta. Synkkä tuotantohistoria tarjoaisikin paljon enemmän kauhutarinan aineksia, sillä Isä Merrin olisi pitänyt lähettää studiopamppujen luo Hollywoodin huuruloihin. Siellä riittäisi työsarkaa manata pahoja henkiä.

© 2004 Warner BrothersKun ajattelee sitä ainoaa ja oikeaa Manaajaa eli William Friedkinin vuoden 1973 alkuperäisteosta, on vaikea löytää muita perusteluja kuin maaninen dollarien tahkoaminen jatkaa Manaaja-tarinaa. Kakkososa oli jo aikoinaan järkyttävä kalkkuna. Kolmas Manaaja oli jokseenkin siedettävä, mutta kuitenkin tyystin tarpeeton tekele, vaikka perustuikin William Peter Blattyn omaan tekstiin. Lähtökohta on kuitenkin se, että Friedkinin elokuvan tehoihin on mahdotonta enää edes yltää. Sen vuoksi Schrader tekikin jotain muuta kuin kauhuelokuvan. Studio taas odotti jotain ihan toisenlaista ja lopputuloksena oli viime vuosien sekavin tuotantosoppa, jonka hernerokka on roiskunut seinille kuin Reganin suusta.

Harlinin ainoa saavutus on se, että hänelle lankesi ikävä kunnia tehdä jotain jopa kakkososaa huonompaa. Mutta työ on aina tehtävä. Toivottavasti Renny pääsee hanttimiehen hommistaan, koska paukkuja hänellä riittäisi. Taitaa vaan olla suo suuren suuri kuljettavana tuolla rapakon takana.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,7 / 3 henkilöä