Kielletty addiktio

Ohjaaja-käsikirjoittaja Petri Kotwica kirmasi toisella pitkällä elokuvallaan, Mustalla jäällä, tunnettujen suomalaisten elokuvaohjaajien joukkoon. Tärkeimmät Jussi-palkinnot kaapannut kolmiodraama sisälsi suomielokuvalle epätyypillisesti myös vahvoja trillerin aineksia. Kotwican viimeisin teos on videopelien pimeälle puolelle kurkistava jännäri Rat King.

Kirjallisuutta ja filosofiaa yliopistossa sekä opintoja teknisessä korkeakoulussa. Aikansa akateemisessa maailmassa harhailtuun Kotwica päätti 27-vuotiaana hakea taideteolliseen korkeakouluun.

Katsoin että en menetä mitään jos haen alalle, jota kuitenkin olin katsojana rakastanut ihan pikkuskidistä lähtien. Oletin, että ei olisi mitään mahdollisuuksia alalle. Vasta Taikkiin meno sytytti uskon. Ensimmäiset työt olivat niitä lyhytelokuvia, mitä siellä oppilastöinä tehtiin.

Riippuvuudesta pitää voida puhua

Kotwican tuoreen trillerin päähenkilö on viittä vaille ylioppilas. Nuorimies valvoo yömyöhään, mutta ei kirjoituksiin päntäten vaan mitä erilaisimpia videopelejä pelaten. Tulen ja kuoleman täyttämältä sodan runtelemasta kaupungista siirrytään autokyydillä nyrkkeilykehään.

Kotwicalla on omakohtaista kokemusta peliriippuvuudesta. Hänen oma poikansa oli muutamia vuosia sitten varhaisteini-iässä. Sekä pojan että hänen lähipiirinsä suhtautuminen peleihin jätti ohjaajan mielissä toivomisen varaa. Kotwica ei kuitenkaan lähtökohtaisesti pidä pelejä pahan inkarnaationa.

Pelit ovat äärimmäisen mageita ja monessa suhteessa oikeastaan leffoja edellä estetiikassa ja tarinankerronnassa. Mutta jos pelissä lukee K18, niin se ei ole vitsinä siinä. Esimerkiksi 6-vuotiaan olen nähnyt ja kuullut pelaavan sellaisia.

Netti on ollut meillä noin 15 vuotta ja koukuttavat pelit 10–15 vuotta. Emme osaa katsoa milloin se addiktio menee överiksi, eritoten nuorella ihmisellä, jonka pitäisi saada kehittyä monella osa-alueella.

Peliteollisuuden ja viranomaisten sijaan Kotwica kääntää syyttävän katseensa oikopolkuja etsiviin kasvattajiin.

Vanhempina emme saa syyllistyä siihen, että annamme lapsen olla kellarissa tai oven takana vuodesta, kuukaudesta, päivästä ja tunnista toiseen vain koska se on helppo ratkaisu. Lapsi viihtyy siellä ja on kaiken lisäksi hyvällä tuulella.

Monenlaiset addiktiot ovat tunnettuja, kaikki yhteiskunnan tasot lävistäviä ongelmia. Kotwica toivoisi, että suuri yleisö ottaisi laput silmiltään ja suhtautuisi myös yksinomaan pelien parissa aikansa käyttäviin ihmisiin samalla tavalla kuin muihinkin riippuvaisiin.

Heristämättä millään lailla etusormea haluaisin, että Rat King herättää keskustelua siitä, mistä näköjään ei saa puhua. Eli millä tavalla mielestäni huumeriippuvuuteen tai alkoholismiin verrattavissa oleva vääränlainen addiktio, jatkuva ja neuroottinen pelaaminen, voi sumentaa toden ja vähemmän toden reunaa. Silloin voi pahimmillaan tapahtua niin hirveitä asioita kuin viime vuosina on tapahtunut.

Videopelien rooli koulusurmissa

Hirveillä asioilla Kotwica viittaa 2000-luvun koulusurmiin, jotka Suomessakin herättivät ja herättävät yhä edelleen laajaa keskustelua. Sekä Kauhajoen että Jokelan tapauksissa murhaajan kerrottiin viettäneen runsaasti aikaa tietokoneen äärellä. Rat Kingissa muistot verisistä luokkahuoneista nousevat pinnalle juuri pelaajien siivittäminä. Kotwica ei kuitenkaan näe pelaamisen olevan syy koulusurmiin.

En näe minkäänlaista yhteyttä pelaamisen ja koulusurmien välillä. Pelit eivät aiheuta yhtään sen enempää väkivaltaista käytöstä kuin tinaukoilla leikkiminen, sarjakuvien lukeminen tai elokuvien katselu.

Toisaalta.

Otetaan ihminen, joka täyttää kaikki reunaehdot – sanotaan geneettisesti ja sosiaalisesti – jotka voisivat aiheuttaa katastrofaalisen tilanteen. Pelaaja on aika valmiiksi harjaantunut ihminen, jos on 15 vuotta treenannut vain sitä, että menee huoneisiin ja tappaa mahdollisimman monta ihmistä. Siltäkin varalta että kuulostan lapselliselta, niin en ole noinkin yksinkertaista väitettä missään kuullut, ja haluaisin asiasta keskustella.

Uutislähetyksistä valkokankaalle

Tunnetun lainalaisuuden mukaan elokuva tehdään kolme kertaa: kirjoittaessa, ohjatessa ja leikatessa. Kotwica on ollut jokaisessa pitkässä elokuvassaan päävastuussa sekä kuvauspaikalla huseeraamisesta että sanojen järjestyksestä paperilla. Miten yhteistyö eri roolien välillä sujuu?

Ne tappelee ihan jatkuvasti verisesti keskenään. Vakavasti puhuen se vie ehkä suhteettoman paljon aikaa, kun ohjaa valmiiksi käsikirjoittaessaan. Pitäisi hyväksyä välivaiheet. Luonteenpiirteestäni johtuen minun on hirveän vaikea antaa välivaiheita luettavaksi. Tekisi hyvää, että saisin kommentteja, ottaisin niistä vaarin ja kirjoittaisin eteenpäin.

Kotwicalla ei kuitenkaan ole pakonomaista tarvetta profiloitua mieheksi, joka tekee luovan työn alusta loppuun itse.

Mistään muusta en haaveile niin paljoa kuin että saisin valmiin käsikirjoituksen. Nytkin piti käydä niin, mutta tämänkin lopulta kirjoitin itse. Olen niin hidas kirjoittaja, että siihen menee aikaa. Seuraavan ohjaukseni teen romaanikirjailija Petri Karran käsikirjoituksesta Pakenevat unet. En kirjoita itse tavuakaan. Jos tuottajan suunnitelma A toteutuu, niin draamaa aletaan kuvaamaan jo ennen vuodenvaihdetta. Sen jälkeen teen taas jännärin.

Elokuvaproduktio ei ole koskaan ongelmaton, eikä myöskään nörttien valkokankaalle saattaminen ollut pelkkää rallattelua. Kotwica löysi soraa kengistään niin kuvaus- kuin kirjoitusvaiheessa.

Suomalaiseksi elokuvaksi Rat King on poikkeuksellisen toiminnallinen ja siinä on teknisesti tosi vaativia kohtauksia. Henkisellä puolella meillä oli näyttelijöiden kanssa pitkään jatkunut yhteistyö. Treenattiin niin valmiiksi, että sillä puolella ei ollut mitään hankaluuksia.

Käsikirjoituksellisesti elokuva on aika villi ja itse elokuvakin tasapainoilee sen kanssa, mikä on totta ja mikä ei. Halusin saavuttaa tasapainotilan, jossa en menettäisi niitä alkuperäisiä väitteitäni ja silti tekisin mahdollisimman viihdyttävän jännityselokuvan, joka pinnaltaan olisi yksinkertaisesti nautinto katsoa ja kokea.

Viron pimeä puoli

Jo yksittäisten kuvien perusteella on helppo todeta, että Kotwican jännäri ei ole sieltä tavanomaisimmasta päästä kotimaista elokuvaa. Modernit jenkkikauhuelokuvat mieleen tuova industriaalisen kolkkouden ja lian peittämä visuaalinen ilme vetävät synkkyydellään puoleensa.

Väribaletti ja tyyli syntyivät, kun älysin pyytää täysin nerokkaan kuvaajan Mika Orasmaan mukaan. Heti ensimmäisissä palavereissamme alkoi olla ihan selvää pässinlihaa, että näemme tämän elokuvan samalla tavalla. Sen jälkeen viihdyimmekin Mikan toimistolla kokopäiväisesti puolitoista kuukautta. Mika piirsi storyboardeja, keskustelimme ja hän toteutti koko ajan lopputulosta, 900:aa piirrettyä kuvaa. Mikalla on helvetin uskomaton kyky organisoida hänen johtamansa tekninen tiimi formula ykköskuntoon. Tämä mahdollisti sen, että tuossa aikataulussa saatiin tuon näköistä jälkeä.

Mika Orasmaan ja Kotwican näkemyksen lisäksi elokuvan visuaalista ilmettä auttoi muokkaamaan kuvauskaluston raahaaminen Viroon. Ainoastaan jokunen vedenalaiskuva on purkitettu muualla kuin Suomen etelänaapurissa. Syy kotimaisten maisemien hylkäämiseen ei kuitenkaan ollut estetiikassa vaan juonen kipupisteissä.

Halusin etäännyttää koko tarinan johtuen juuri noista lähimenneisyyden synkistä asioista. Tämä on stetsonista vedettyä elokuvaa – ei dokumenttia – jonka tärkeys on jossain muualla kuin kuvata eksaktilla tavalla a) mitä pelimaailmoissa tapahtuu ja b) mitä Suomessa tapahtuu.

Halusin luoda elokuvan maailman pisteestä nolla. Elokuvan koulu on Hämelahden lukio ja se paikkakin on keksitty. Hämelahti sen takia, että sen alkuosa muistuttaa sanaa Hameln, Kiinnostuneet lukijat toivotan tervetulleeksi pohtimaan, että miten se Hamelnin pillipiipari liittyy noin sadalla tavalla tähän leffaan.

Lue myös