Koti-ikävä kotikatsomo

Petri Kotwican esikoispitkä on niitä elokuvia, joille soisi hieman enemmän huomiota markkinavoimien hallitseman hömpän keskellä. Koti-ikävä ei ole täysosuma, mutta sitä leimaa poikkeuksellinen, vakava pyrkimys ajatella elokuvallisesti ja kommunikoida kuvalla ja äänellä kipeitäkin asioita.

Kotimaisessa nykyelokuvassa tällainen riskinotto ei ole mikään pikku juttu. Kaupallisesti kun olisi fiksumpaa valita trendiväreissä tuikkiva tähtivälineistö ja kuvata varman päälle, mielellään joku täysin infantiili käsikirjoitus suuresta kansallisesta aiheesta. Juuri nyt esimerkiksi rallilegendan kovimmat kankkuset tai joku huikea pojat vastaan tytöt -pesisottelu voisi – oikein brändättynä ja paketoituna – vetää väkeä kärpäspaperin lailla.

Ja kärpäsethän eivät ole koskaan väärässä. Siitä on pohjimmiltaan kysymys. Yhä vahvistuvasta uskosta, että katsojaluvut – kaikilla elämänalueilla – ovat laadullisia hyvyyslukuja. Radio Energyn älyn äänenä tunnettu Tenkanen puski asian taannoin eetteriin laittamattomasti: "Miksi hittileffat, kuten vaikka Pahat pojat, saavat vähemmän tuotantotukea kuin oudot taide-elokuvat, joita kukaan ei käy katsomassa." Vaikka unohtaisi sen tosiseikan, ettei "toimittaja" ollut selvittänyt mitään taustoja hölötyksensä tueksi, päättelyn kukinnossa riittää äimistelemistä. Mutta se massojen käyttäytymisestä.

Koti-ikävä sai ensi-iltakierroksellaan viime syksynä 24 000 katsojaa ja unohtui nopeasti. Mitään kassamagneettia ei kai voinut odottaakaan elokuvasta, joka loppupuolella lähentelee jossain määrin samoja shokkirealismin sävyjä kuin Lukas Moodyssonin uusimmat työt tai Larry Clarkin maksimoitu inhoilu.

Joistakin rankan juonen ylilyönneistä ja epäuskottavuuksista huolimatta Koti-ikävä on taidolla tehty pienen budjetin elokuva. Se on arjenkokoinen ihmissuhdedraama, joka ikään kuin suppenee tai tihenee yhteiskunnan tasolta kohti yksilöä, nuorison psykososiaalisesta pahoinvoinnista kohti sairaan mielen sisintä.

Arvoituksellinen tarina fokusoidaan teini-ikäisen Samin (Julius Lavonen) kasvukertomuksen kautta ja paljastetaan pikku hiljaa seurauksista syihin päin. Miten mielisairaalaan on jouduttu? Mitä salattavaa äidillä (Tarja Heinula) on? Kuka lopulta on hoidon tarpeessa?

Elokuvan esteettinen tukijalka on Harri Rädyn käsivarakuvaus, joka täynnä tärinöitä ja värinöitä, rauhattomia ajoja, joustavia rajauksia ja kuvakulmia, on omiaan korostamaan ydinteemaa, mielen häiriintymistä – ja koettelemaan siinä sivussa katsojankin sietokykyä. Rakeinen 16-millin filmikuva on lisäksi saanut rutkasti lisätehoa valaistus- ja valotusteknisellä kikkailulla, leikkauksen rytmillä sekä jälkikäsittelyllä, joka kuorruttaa kaiken seepialla. Tapani Rinteen ja DJ Slow’n alkuperäismusiikin tahtiin liikkuva kuva loihtii parhaimmillaan esiin nautittavia ambienttitunnelmia, mutta dialogi ei kulje aivan samalla tasolla. Koti-ikävä kasvaa siis monin osin yhtäläisistä audiovisuaalisista juurista kuin Jarmo Lampelan Sairaan kaunis maailma.

Pitkä prosessi sai alkunsa jo 2003, kun Kotwica pyydettiin ohjaamaan Koti-ikävää Hanna Marjut Marttilan Tulikirja-romaanin pohjalta. Lopulta kirjan inspiroimana syntyi kokonaan uusi käsikirjoitus (yhdessä Selma Vilhusen kanssa), joka kuvattiin seuraavan vuoden keväällä – 17 päivässä (!). Rahoitus saatiin alun perin tunnin mittaiseen tv-työhön, mihin nähden lopputulos on ihailtavan tyylikäs. Kun aikaa ja materiaa on vähän, on mietittävä mitä tekee. Ja se näkyy niin kokeneen teknisen työryhmän kuin nuoren näyttelijäjoukonkin yhteistyössä. Kokonaisuus on pidetty harkitusti tiiviinä, riisuttuna ja rosoisena.

Vaikka Koti-ikävä oli raskas projekti, se saattoi pelastaa ohjaajansa. Ennen elokuvaa Kotwica oli työstänyt vuosia omaa käsikirjoitusta ja lähestulkoon eristäytynyt. Jumiutunut ja vetänyt itsensä neuroosin, kuten hän itse toteaa. Näin ollen Koti-ikävästä tulee kannanotto mielenterveystyön puolesta myös tekijänsä taiteellisena ponnistuksena. Kotwican varhaisemmista ideoista on sittemmin edetty viimeisiin käsikirjoitusversioihin, joista on tänä vuonna tarkoitus kuvata elokuva Musta jää.

"Pitäiskö se [isä] susta huolta, jos mä hyppään parvekkeelta alas," kaikuu Samin äidin kalsea avainrepliikki Koti-ikävässä. Kotwican mukaan kyseessä on variaatio omaelämänkerrallisesta ahdistuksen lähteestä. Ja tällä tasolla poukkoileva tunne-elämä ja moraalinen ristiriitaisuus ovat elokuvassa leimallisesti läsnä alusta loppuun.