Musta jää valkokangas

Suomalainen elokuva alkaa hiljalleen saavuttaa tilannetta, jossa puolihuolimattomasti toteutettua pökkelöintiä ei tarvitse katsoa myötähäpeän näännyttämänä. Vaikka elokuvatuotantomme resurssit ovat niukat, nuoremmalta tekijäpolvelta löytyy elokuvallista kokonaistajua, mikä on tuonut valkokankaille niin kerronnallista kuin kuvallistakin eheyttä.

Petri Kotwica todisti jo ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Koti-ikävä (2005), että harkittu ja kokonaisuuden läpi kantava visuaalinen tyyli on elokuvan kantavia voimia, vaikka tarinassa ja sisällöllisten teemojen kehittelyssä olisikin vielä parannettavaa. Myös Mustan jään ansiot löytyvät kameran käytöstä, leikkauksesta ja äänimaailmasta. Audiovisuaalinen kokonaisuus on elokuvallinen, mikä tavallaan on tietysti jo elokuvan vähimmäisvaatimuskin, mutta tässä kuvitettujen romaanien ja suurmieskekkalointien luvatussa maassa kuvalliseksi kerronnaksi kirjoitetut tarinat ovat olleet sen verran harvassa, että totutun turruttavasta peruslinjasta poikkeaminen on sinällään jo positiivinen asia.

Musta jää on aikuisille suunnattu psykologinen trilleri, joten helpointa lajia ei Kotwica ole toiseksi elokuvakseen valinnut. Psykologisen jännitteen luomisessa moni asia voi mennä pieleen ja varsinainen haaste on saada henkilöhahmot toimissaan uskottaviksi ja heidän tekonsa riittävän motivoiduiksi, sillä kriittinen aikuiskatsoja jää helposti miettimään ja kyseenalaistamaan tarjottuja ratkaisumalleja. Perusasetelmaltaan Mustassa jäässä on kyse pettämisen ja juonimisen varaan rakennetusta kolmiodraamasta, joten varsinkin amerikkalaisen viihteen konventioiden painolastia on hankala jättää huomiotta.

Vaikka tarina ei olekaan omaperäisin, on Kotwica silti kyennyt kirjoittamaan draamaan ja jännitteeseen riittävää kiristysmomenttia ja viemään asetelman tavanomaisimpien juonenkäänteiden ohi. Hahmojen luokittelu stereotyyppisiin sukupuolirooleihin olisi kuitenkin kaivannut rohkeampaa ja visionäärisempää lähestymistapaa.

Miesten esittäminen uusien kukkien mettä janoavina kuhnureina, joista naiset ovat vallan ja omistamisen halun sokaisemina kuningattarina valmiita taistelemaan juonitellen ja valehdellen, on sen verran monasti varioitu viritelmä, että kliseisiin ja latteuksiin sortumista ei kerrassaan voi välttää. Ja kun henkilöhahmot eivät kykene herättämään riittävästi sympatiaa saati samaistumisen tuntemuksia, etääntyy elokuva liikaa katsojasta jättäen taakseen tyhjän ja jopa kolkon tunnelman.

Vahvojen naishahmojen nostaminen keskiöön on terve ja kaivattu piirre elokuvissa. Meillä kostavan ja katkeroitunen naisen tematiikkaa on varsin onnistuneesti käsitelty niin Auli Mantilan elokuvissa Neitoperho (1997) ja Pelon maantiede (2000) kuin Veikko Aaltosen elokuvassa Rakkaudella, Maire (1999), joten suuremmin uutta ei Kotwica ole kyennyt aihepiiristä esiin nostamaan. Joka tapauksessa hän on onnistunut rakentamaan hahmojen välille riittävää kemiaa ja kipinää, joten vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen suhdekaan ei tunnu yhtä kliiniseltä ja falskilta kuin Olli Saarelan Suden vuodessa (2007).

Mustassa jäässä on tyylilajin ulkoinen tyylikkyys tiedostettu moitteetta, mutta sitä omaperäisyyttä ja tunnelmaa, jota Apocalypticasta tunnetun Eicca Toppisen musiikissa kuullaan olisi kaivannut elokuvaan laajemminkin. Toppinen onnistuu uudistamaan johnwilliamsien kangistamia viulumusiikin kaavoja siinä määrin tuoreesti, että suurin vientipotentiaali taitaakin piillä ääniraidalla.