Musta jää kotikatsomo

Petri Kotwican draamassa lääkäri-Saara (Outi Mäenpää) saa syntymäpäivänään vahingossa tietää arkkitehtimiehensä (Martti Suosalo) syrjähypystä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Saara alkaa tutkia asioita ja saa selville, että Leolla on suhde opiskelijaansa Tuuliin (Ria Kataja). Saara alkaa seurailla Tuulia, ja pääsee valheellisesti tutustumaan tähän tämän vetämien taekwondotuntien kautta. Pikku hiljaa asiat alkavat kuitenkin mennä solmuun ja valheilla on totutusti seurauksensa.

Musta jää on aika perinteinen kolmiodraama. Tavanomaisuudesta poikkeavaa siinä on kuitenkin kahden naisen, petetyn ja rakastetun, intensiivinen suhde. Valhe-persoonallisuuden itselleen keksinyt Saara ja Tuuli ystävystyvät, mutta ystävyys on vilpitöntä vain Tuulin puolelta.

Saara kiduttaa itseään tutustuessaan lähemmin miehensä rakastettuun ja oppiessaan tältä miehestään ennen kuulemattomia, intiimejä ja satuttavia puolia. Silti Saara huomaa kiintyvänsä Tuuliin vähitellen, ristiriitaisten tunteiden koko ajan velloessa. Vähitellen asioiden sietämättömyys ja tuskallisuus hyökyvät yli hallitsemattomalla ja traagisiin tapahtumiin johtavalla tavalla. Osapuolten väliset suhteet heittelehtivät ja kukaan heistä ei lopulta tiedä, miten umpikujasta pääsisi helpoiten ulos.

Pettämisen, koston, katumuksen ja anteeksiannon teemat ovat kaikessa kliseisyydessään loppuun kaluttuja, eikä latteuksilta tälläkään kertaa vältytä. Intohimodraaman lajityypissä ongelma on, että näistä aiheista on vaikea saada irti mitään todella uutta tai oivaltavaa. Lisäksi Mustassa jäässä on dialogista paikoitellen vaikeaa saada selvää ja välillä kohtausten töksähteleväisyys aiheuttaa ikään kuin kuolleita, tyhjiä hetkiä. Kokonaisuus on kuitenkin melko eheä ja toimiva. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja heidän kohtalonsa kiinnostaa loppuun asti.

Musta jää erottuu edukseen hetkittäin varsin nokkelan käsikirjoituksen ja näyttelijäsuoritustensa ansiosta. Outi Mäenpää ja Ria Kataja ovat taitavia ja hienoja haavoittuvina, erilaisina, julminakin, toisilleen ensin tärkeinä ja sitten vihollisiksi muuttuvina naisina. Jännite heidän välillä on aito ja verevä. Hahmot on myös rakennettu siitä taitavasti, että valheellisuudesta ja kyseenalaisista motiiveista huolimatta heitä ymmärtää ja heihin voi samastua.

Martti Suosalo ja Ville Virtanen tekevät kelpo suoritukset rötväke-aviomiehenä ja tämän kollegana, mutta miehet ovat selkeästi sivuosissa. Ehkä Suosalon epäedukkaaksi muuttuvaa hahmoa olisi voitu syventää, mutta näin on parempi. Naisten hahmojen ja näiden keskinäisen suhteen syvään tulkitsemiseen ei liian usein tällaisissa elokuvissa törmää.