Pitkä kuuma kesä valkokangas

Perttu Lepän ohjaama ja käsikirjoittama ensimmäinen täysmittainen elokuva Pitkä kuuma kesä on kuvaus liki 20 vuoden takaisesta Joensuusta ja sen rokkiympyröistä. Silloin Leppä itse oli 16-vuoden vanhana parhaassa puberteetti-iässä ja elokuva haikaileekin – jo nimessäänkin – menneisyyteen, niihin nuoruusvuosien aina aurinkoisiin kesiin. Elokuvassa seurataan fiktiivisen Kalle Päätalo -yhtyeen vaiheita ja vaikeuksia autotallitasolta ensimmäisille keikoille. Pohjois-Karjalan rock-pääkaupunki, Joensuu, on itseoikeutettu tapahtumapaikka. 80-luvun alun Hassisen Kone jälkimaininkeineen on tehnyt kaupungista suomirockin omintakeisen tyyssijan. Niin, onkohan missään muualla Suomessa roudarikouluja?

1500 hakijan joukosta seulotut amatöörinäyttelijät esiintyvät melko paljon omana itsenään. Kaikilla on takanaan jonkinlainen bänditausta. Esimerkiksi Rumpali Kukkosena esiintyvä kaveri on itsekin rumpali joensuulaisissa bändissä jne. Ja huolimatta siitä, että näyttelijät ovat syntyneet suunnilleen elokuvan tapahtumavuonna, he onnistuvat uskottavasti esiintymään roolihahmoinaan… tai itsenään.

Eivät bänditouhut ole muuttuneet parissakymmenessä vuodessa mihinkään. Nuohotaan treenikämpillä, poseerataan peilin edessä, testosteronikohkataan poikaporukoissa, juopotellaan, kerrotaan puolitosia legendoja ja sisäpiirivitsejä, jengiydytään ja ollaan riidoissa muiden bändien kanssa. Rokkarit ovat stereotyyppisesti ja konservatiivisesti rokkareita. Sitä heiltä halutaan, sellaisina heidät nähdään ja sitä he itsekin haluavat. Ja siitä tässä elokuvassa on kerrotaan.

80-luku 90-luvun silmin

Näyttelijöillä ja kuvausryhmällä on aidosti ollut hauskaa, mikä välittyy selkeästi valmiista elokuvasta. Nuori tekijäryhmä on tuonut elokuvaan tekemisen ilon ja energisyyden. Filmin komediallisuus kumpuaa roolihahmojen ja tapahtumien stereotyyppisyydestä. Mutta stereotypioiden yliampuminen on toisaalta elokuvan kompastuskivenä. Jossain vaiheessa alkaa uskottavuus kärsiä, kun innostutaan liikaa pelleilemään kameran edessä. Pääroolien esittäjät, erityisesti Kalle Päätalon laulajan Lajusen esittäjä Mikko Hakola, suoriutuvat osistaan kuitenkin loistavasti. Ihan kuin tuohon Lajuseen olisi törmännyt jossain.

Elokuvan musiikki on osittain autenttista radioista ja jukebokseista kuultua pellemiljoonaa ja eppuja. Filmiin on myös sävelletty uuskahdeksankymmenlukulaista musiikkia. Sävellystyötä on tehnyt Pauli Hanhiniemi ja Apulannan Toni Wirtanen. Tehtävä on ollut vaikea ja säröjä uskottavuuteen on tullut tässäkin, erityisesti Kalle Päätalo -yhtyeelle tehtyjen sanoitusten kohdalla. Toisaalta uskottavuuden eteen on tehty valtavasti töitä. Vaatteet ja eri musiikkilajien ympärille muotoutuneet jengit ovat piinallisen 80-lukulaisia. Elokuvaa voikin surutta suositella bändiympyröissä pyörivien nuorten nuortenmielisten lisäksi nostalgiaa etsiville jo yli kolmekymppisille. 80-luvun kesät kuulemma olivat pitkiä ja kuumia.