Sophie Scholl - viimeiset päivät valkokangas

Hans Scholl, Alexander Schmorell, Christopher Probst, Willi Graft ja Sophie Scholl. Vuonna 1942 joukko müncheniläisiä opiskelijoita ei suostunut enää nuoleskelemaan Hitlerin ideologiaa kolmannesta valtakunnasta. He perustivat vastarintaliikkeen, Valkoisen Ruusun. Liikkeen tavoitteena oli taistella sodan loppumisen puolesta rauhanomaisin keinoin, sanan voimalla. Se painoi ja levitti antinatsistisia lehtisiä, kirjoitti sanomansa kaduille ja yritti parhaansa mukaan levittää tietoutta maata runtelevasta hulluudesta. Helmikuussa vuonna 1943 Valkoinen Ruusu jakoi viimeiset lehtisensä. Elokuva Sophie Scholl – viimeiset päivät kertoo nimensä mukaisesti Sophien pelon, rohkeuden ja taipumattoman vakaumuksen viimeisistä päivistä ennen Gestapon giljotiinia.

Valkoinen Ruusu on inspiroinut elokuvantekijöitä jo aiemmin. Die weisse Rose (1982) ja Fünf letzte Tage (1982) käsittelevät samaa teemaa ja samoja tapahtumia eri näkökulmista. Uusinta elokuvaa varten on tehty runsaasti taustatyötä. Vuoteen 1990 saakka salaisina pysyneet Gestapon kuulustelupöytäkirjat, useat läheisten haastattelut, valokuvat sekä Sophien kirjeet ja päiväkirjat ovat antaneet tekijöille mahdollisuuden tavoitella tapahtumien ja henkilöiden vahvaa autenttisuutta. Tästä huolimatta elokuva ei ole useiden tositapahtumiin perustuvien elokuvien tapaan vaivaannuttavaa pitäytymistä tosiasioiden raportoinnissa. Sophie esittäytyy niin aitona ja antaumuksellisena kuin vain fiktiivinen henkilö voi olla. Aika ajoin kuulusteluiden rytmittämä kertomus lipuu pitkästyttävyyden rajoilla, mutta elokuvan lähestyessä loppuaan ja kokonaisuuden hahmottuessa tarinan valinnat motivoituvat.

Sophie Scholl on teksturoitu taidokkaasti historiallisen näköiseksi tositarinaelokuvaksi. Se on kuvattu kronologisesti alkuperäisillä tai tarkasti rekonstruoiduilla tapahtumapaikoilla ja suodatettu ajan kellastamien sävyjen läpi. Tarina ei silti onneksi katoa rusehtavien vuosien taakse. Siinä ei ole monesti historiallisille elokuville ominaista siloiteltua utuisuutta, muistokultaa. Se on kuin restauroitu todellisuus. Katse saa koskettaa ihohuokosia, rasvaisia hiuksia ja läikikkäitä kämmeniä. Kuudenkymmenen vuoden takainen vastarinta valuu yli ajan nykyhetkeen Sophie Schollin muodossa.

Sillä vaikka natsi-Saksa on historiaa, militarismin mielettömyys, johtamisen julmuus ja ihmisoikeuksien armoton loukkaaminen eivät ole historiankirjojen voivottelua vaan nykymaailman todellisuutta. Siksi Sophie Scholl on merkittävä elokuva kaikkien muiden Toisesta maailmansodasta kertovien elokuvien ikuiselta vaikuttavassa jatkumossa. Olisi jo mukavaa sanoa stop tälle elokuvarodulle. Kansallissosialistinen Saksa on kuitenkin tehnyt suuren loven eurooppalaiseen ihmisyyteen. Traumojen käsittelyn ohella elokuvalla on myös toinen tehtävä, jota Sophie Scholl erityisesti toteuttaa. Se kertoo, että historia on nyt, historia on edelleen, historia jatkuu. Natsien teot toistuvat ympäri maailmaa, eikä pahuutta voi pakata menneeseen. Mennyt on kuitenkin turvallinen keino muistuttaa nykypäivästä. Maailma tarvitsee rohkeita yksilöitä, jotka ovat valmiita seisomaan sanojensa takana. Tässä ei ole tilaa kyynisyydelle.

Ja silti aion olla kyyninen ja toisten tuskaan turtunut. Vakuuttavuudestaan ja monista edellä mainituista loistavista ominaisuuksistaan huolimatta Sophie Scholl ei sittenkään ole niin ihmeellinen. Se on eittämättä keskitasoa parempi elokuva. Se laittaa ajattelemaan, se ei toista kaikkia natsiteemaan liittyviä pakonomaisuuksia, se on oikealla tavalla inhimillinen ja surullinen. Kaiken lisäksi elokuva on menestynyt hyvin palkintosaralla. Sophie Scholl ratsastaa muun muassa kahden berliiniläisen karhun (paras ohjaus ja naispääosa) voimilla kilpailemaan ulkomaalaisesta Oscarista. Sophie Scholl – viimeiset päivät on juuri sellaisen kuin sen on oltava. Se on täydellinen elokuva – joka tuskin kuitenkaan jää mieleen, vaan kellastuu sumeaksi kuvaksi hirmunatsismin ja voitokkaan yksilöllisyyden tarinagalleriaan.