Riddick valkokangas

David Twohy on hankkinut kannuksensa scifiin erikoistuneena käsikirjoittajana. Meriittilistalta löytyy muun muassa Waterworld (1995), jonka tarina ei ole lainkaan niin huono kuin lopputulos antaa ymmärtää. Mies on kokeillut siipiään myös ohjaajana, mutta tällä saralla saavutukset ovat jääneet vähäisemmiksi. Mainittavin teos on vuoden 2000 Pimeän uhka, joka esitteli yleisölle Vin Dieselin esittämän Riddickin, entisen soturin, nykyisen vankikarkurin.

Pienellä budjetilla kokoon kyhätty Pimeän uhka edusti tiivistunnelmaista toimintascifiä, joskaan se ei ollut kovin omaperäinen lajityypin edustaja. Riddickin seikkailuja pari vuotta myöhemmin jatkaneen Riddickin aikakirjan (2004) voi taas suosiolla unohtaa jonnekin takavasemmalle. Sen verran mainetta hahmo onnistui kuitenkin keräämään, että Riddickin edesottamukset ovat levinneet pariin animaatioon ja videopeliinkin. Nyt on vuorossa kolmas ison kankaan seikkailu, joka on ytimekkäästi vain Riddick.

Riddick on jätetty kuolemaan syrjäiselle planeetalle, jota asuttavat monennäköiset eläimet. Alussa tapahtumia taustoitetaan sen verran, että aiempia elokuvia näkemättömätkin pääsevät asetelmasta jyvälle. Kertauksen aikana ehtii moneen kertaan ihmetellä tekijöiden logiikkaa ja luodun tarinamaailman epäuskottavuuksia. Ihmisillä on käytössä aurinkokuntien välisen reissaamisen mahdollistavaa tekniikkaa ja silti kaverit pukeutuvat keskiaikaisiin peltihaarniskoihin. Näppärää.

Karulle planeetalle dumbattu sankari älyää onneksi heti kättelyssä karistaa säilyketölkin harteiltaan sivistyksen kera. Tästä alkaakin elokuvan Erätulilla-osuus. Sankari adoptoi paikallisen raitahukan pesästä pennun kouliakseen tästä itselleen uskollisen kaverin. Ongella nousee kalaa ja ajankulukseen sankari hankkii sietokyvyn steroidiskorpionin myrkylle. Moinen kun on esteenä poispääsylle kivisestä solasta kohti vehreämpiä metsästysmaita.

Esteen voitettuaan Riddick pääsee vaeltelemaan tundralle isoksi kasvaneen hauvelinsa kera. Miehen ja koiran vaelluksessa kaukana kairalla on sitä alkukantaisuuden lumoa, jonka parissa parituntinen olisi voinut hyvinkin vierähtää. Eräseikkailu jää kuitenkin lyhyeksi, sillä Riddick törmää pelastusasemaan ja lähettää sieltä hätäsignaalin. Seuraavassa käänteessä paikalle kurvaa kaksi palkkionmetsästäjäporukkaa, jotka alkavat jahdata Riddickia huomatakseen pian olevansa itse maalitauluina.

Näitä kissa ja hiiriä -leikkejä on lajityypissä tehty ja nähty niin tolkuttoman paljon, että elokuva muuttuu umpitylsäksi yhdessä hujauksessa. Puolenvälin jälkeen asenteeseen tulee pientä pilkettä silmäkulmaan, josta Dieselin karismalla otetaan kaikki irti, mutta se on lopulta laiha lohtu. Homma menee toivottoman puolelle viimeistään silloin, kun alienin näköisiä skorppareita vilisee joka nurkassa ja niitä hutkitaan kuin tallottaisiin kusiaisia.

Parituntinen temmellys on totaalisen ylipitkä. Kun pelataan pelkällä toimintapinnalla ja pääosan esittäjän karismalla, jokainen puolentoista tunnin rajapyykin ylittävä minuutti heikentää kokonaisuutta. Kahden tunnin kohdalla elokuvasta haluaa päästä vain eroon ja unohdukseen.

Riddickin kuin niin monen muunkin nykyelokuvan kohdalla ongelmaksi nousevat digitaaliset tehosteet. Digitaalisesti luodut maailmat ja elukat näyttävät edelleen hämmentävän keinotekoisilta, vaikka tekniikka on olevinaan mennyt eteenpäin. Voi olla, että tietokonepelien parissa kasvaneille kuvasto menee täydestä, mutta perinteisen elokuvan parissa varttuneelle näkymät ovat silkkaa sekundaa. Cgi-pajojen kaverit voisivat joskus jalkautua vaikka eläintarhaan havainnoidakseen miten eläimet liikkuvat. Tai jos nelijalkaisia ei bittiversioina saada liikkumaan luontevasti, olisi ehkä paikallaan pohtia kannattako sellaisia elokuvaan edes luoda. Varsinkaan jos lopputulos on niinkin kamalannäköistä kuin Riddickissa.