Woman of the Hour valkokangas

Rikokset ja sarjamurhaajat ovat aina kiehtoneet ihmisiä, mutta viime vuosina true crime -huuma on ottanut vallan eri medioista erityisen tiukasti. Kiiltelevät televisiosarjat, tusinadokkarit ja podcast-sarjat kertaavat tuttuja tarinoita aina hieman samaan tapaan tekemällä kauhistelusta spektaakkelin. Anna Kendrickin esikoisohjaus Woman of the Hour pyrkii löytämään erilaisen näkökulman moneen kertaan kerrottuun tarinaan Rodney Alcalallasta eli The Dating Game -murhaajasta ja samalla uudistaa genreä.

Cheryl Bradshaw (Anna Kendrick) pohtii palaamista kotikunnilleen, kun hänen uransa näyttelijänä vetelee viimeisiään Los Angelesissa. Agentti tarjoaa viimeistä oljenkortta: paikka suositussa deittailuohjelmassa The Dating Game toisi näkyvyyttä. Keskinkertaisen treffikumppanitarjonnan keskeltä erottuu mukava ja luotettavan tuntuinen mies. Rodney Alcalan (Daniel Zovatto) harmittomalta vaikuttavan kuoren taakse kätkeytyy kuitenkin jotain synkempää.

Nimikin jo kertoo, että Woman of the Hour ei keskity sarjamurhaajaan vaan hänen ympärillään oleviin naisiin ja heidän varoituksiinsa Alcalasta. Elokuva kiinnittyy hetkiin, jolloin naisia ei kuunnella, heidän käsketään olla nolaamatta miehiä ympärillään tai he itse pyrkivät tukahduttamaan epäilyksen siemenet mielestään. Intuitio on ase, joka voi pelastaa, mutta joka helposti vaiennetaan, koska yritetään olla mukavia vaikeissa tilanteissa.

Woman of the Hour syleilee käsitettä oikeutetusta paranoiasta, jonka mukaan naisten pelko miehiä kohtaan on todistettu oikeaksi kautta aikojen ja lähtee purkamaan ajatusta visuaalisin keinoin. Enemmän kuin rikokset Kendrickiä tuntuu kiinnostavan ne hetket, jolloin henkilöt tunnistavat jonkin olevan pielessä. Pienet ilmeen vaihtelut kasvoilla ja naisia seuraavat askeleet pimeällä tiellä on tehty korostamaan ja visualisoimaan jatkuvaa uhan tunneta. Ne eivät ole mukana vain viihteellisenä keinona, vaan tehdäkseen selväksi sen konkreettisen uhan, mikä voi odottaa naisia kohteliaasta lähentely-yrityksen torjumisesta.

True crime -tarinat kiertävät usein kehässä uteliaana kauhistellen yksityiskohtia ja samalla voivotellen uhrien lyhyeksi jäänyttä elämää. Myötätunto näyttää usein tekopyhältä, kun murhista tulee helposti pelkkää viihdettä, jolla rahastetaan. Kendrickin esikoisohjaus painiikin samojen true crime -tarinoiden luonteenpiirteiden kanssa ja onnistuu tekemään kiinnostavia rajauksia tarinaan, vaikka jossain kohtaa genren rajat tulevat vastaan. Elokuva keskittyy uhreihin ja heidän aktiivisuuteensa, ei heidän kohtaamaansa väkivaltaan. Cherylin tarinan nostaminen keskiöön tarjoaa tilaisuuden käsitellä niitä suostumuksen harmaita alueita, joille pelko ja suojeluvaisto joskus voivat viedä. Alcala jää tarinassaan sivuosaan tarkoituksellisesti ja murhien yksityiskohdat rajataan myös ulos.

Woman of the Hourin näkökulma on tarkkaan mietitty, mutta se ei pysty tekemään täysin pesäeroa genreensä. Kunnianhimoinen kokeilu tuoda ajatukset naisiin kohdistuvasta väkivallan ilmapiiristä on kiinnostava ja tuntuu, että 1970-luku näyttämönä on kiinnostanut jopa enemmän ohjaajaa kuin Alcalan tapaus. Kaikki mukavat miehet Cherylin elämässä tuntuvat olettavan, että kohtelias käytös on vastikkeellista toimintaa ja vaikka murha tuntuu kaukaiselta uhalta, nousee saalistajien määrä roimasti. Woman of the Hour ottaa rohkeasti kantaa naisten kokemaan väkivaltaan ja sitä ympäröimään kulttuuriin, mutta ei saa erotettua itseään täysin true crimen ongelmallisesta luonteesta.