Missä on Emily? valkokangas

Amerikkalainen trilleri on kuluneina vuosina pureutunut voimakkaasti valkoisen keskiluokan ulkokultaiseen keinotekoisuuteen. Kyseessä on jatkumo, jossa valotetaan puhtaanvalkoisen kuoren taakse kätkeytyvää salaisuuksien verkkoa, joka hiljalleen avautuessaan rikkoo rakennetun fasadin. Viimeaikaisina esimerkkeinä tästä ovat toimineet David Fincherin Gone Girl ja Tate Taylorin Nainen junassa, joista kumpikin iski piikkinsä idealisoitujen parisuhdekuvastojen ytimeen.

Tähän sarjaan istuu myös Paul Feigin tuorein ohjaus Missä on Emily?. Darcey Bellin A Simple Favor esikoisromaaniin pohjautuvassa elokuvassa kahden toisistaan poikkeavan äidin, pullantuoksuisen yksinhuoltaja Stephanien (Anna Kendrick) ja viileän välinpitämättömän Emilyn (Blake Lively), välille kumpuava ystävyys joutuu parrasvaloihin, kun Emily eräänä päivänä katoaa jälkiä jättämättä.

Komediaohjaajana tunnettu Feig luo elokuvassaan karrikoitua kuvastoa, joka edetessään alkaa hiljalleen hahmottua monimuotoisemmaksi kuin mitä pintapuoli antaisi ymmärtää. Stephanien myötäilevän äitihahmon ja Emilyn porvarillisen kulissin takaa paljastuu kaappiin kätkettyjä luurankoja rahaongelmien, likaisten irtosuhteiden ja piiloteltujen identiteettien muodossa. Särö pintakiiltoon hajottaa lopulta koko korttipakan.

Elokuvan temaattinen ydin on selkeä, mutta sen käsittely tuntuu jäävän taka-alalle juonirakennetta ohjailevan mysteerin tieltä. Vaikka kysymykset Emilyn katoamisen ympärillä tarjoavatkin koukuttavan pohjan kokonaisuudelle, niin esiin nousevat vastaukset huokuvat lähinnä keskitasoisen tv-käsikirjoituksen makua. Sen verta vankasti hölmöjen juonitwistien ja kaukohakuisten paljastusten kehikkoon sotkeudutaan, että lopputulokseen on vaikea suhtautua kaivatulla vakavuudella.

Se, missä määrin kyse on pohjalla lepäävän romaanin sovitusongelmista ja missä määrin käsikirjoittaja Jessica Sharzerin epäonnistuneista ratkaisuista, on kysymys erikseen. Tekstin tarjoama selkäranka kokonaisuuden tueksi ei kuitenkaan ole elokuvassa riittävä ja loppuratkaisujen innottomuus tuntuu ainoastaan alleviivaavaan tätä ongelmaa.

Feigin visuaalinen kerronta huokuu eleganttia näyttävyyttä ranskalaisen musiikkiraidan tahdittamana, mutta samalla se kuitenkin irrottaa elokuvan todellisuuteen, joka tuntuu olevan kaukana tästä maailmasta. Gone Girlin ja Nainen junassa elokuvien rosoiseen realismiin verrattuna kokonaisuus tuntuu korosteisen keinotekoiselta, mikä elokuvan sisällön huomioiden jättää jälkeensä ristiriitaisen maun.

Onnistuneempaa linjaa kokonaisuuteen tarjoaa Anna Kendrickin yllättävän nyanssirikas roolisuoritus Stephaniena. Hahmon kehittyminen epävarmasta yksinhuoltajasta ryhdikkääksi toimijaksi tarjoaa sopivaa lisäpotkua äitikuvaston käsittelyyn nostaen päähenkilön ja hänen kasvutarinansa lopulta kiinnostavammaksi kuin ympärille rakentuvan mysteerikehyksen.