Into the Woods valkokangas

Satujen onnellisten loppujen kääntöpuolia tutkiskeleva Into the Woods on yksi Stephen Sondheimin suosituimmista musikaaleista. Ivallisesti hymyilevä musikaali etsii satujen stereotypioille erilaisia näkökulmia ja kyseenalaistaa niiden opetuksia. Erityisesti American Playhousen tallentama versio (1991) alkuperäisestä Broadway-esityksestä on pönkittänyt musikaalin mainetta vuosien saatossa. Disneyn valinta tuoda musikaali valkokankaalle lienee peräisin Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturin (2007) saamasta huomiosta sekä yhtiön strategiasta uudelleen filmatisoida sen omistamia satuja. Disneymäinen lähtökohta ei kuitenkaan yhdisty Sondheimin synkkään otteeseen vaivattomasti.

Salaperinen metsä kuningaskunnan liepeillä tarjoaa epätodellisen tilan sen syrjäpoluille eksyneille kansalaisille. Leipuri (James Corden) ja hänen vaimonsa (Emily Blunt) haaveilevat perheenlisäyksestä, mutta heidän yllään leijuvan kirouksen voi poistaa ainoastaan salaperäinen noita (Meryl Streep). Prinssin juhliin kiirehtivän Tuhkimon (Anna Kendrick), mummoaan tapaamaan matkaavan Punahilkan (Lilla Crawford) ja rakkaasta lemmikistään luopuvan Jaakon (Daniel Huttlestone) tiet risteävät pariskunnan kanssa, kun yölliset retket haaveiden toteuttamiseksi kohtaavat yllättävällä tavalla. Ratkaisut odottavat synkän metsän tuolla puolen.

Musikaalin suosio ei kuitenkaan johdu sen tavasta punoa tuttuja satuja toisiinsa, vaan sen toisesta näytöksestä, jossa tutkaillaan onnellisten loppujen jälkeistä aikaa. Tässä kohtaa Disneyn ja Sondheimin näkemykset lähtevät vaeltamaan eri polkuja ja ristiriidat nousevat selkeimmin esiin. Onnellisten loppujen mahdottomuuteen uskova Sondheimin musikaali on täynnä tarujen opetusten epäilyä ja moninaisten näkökulmien etsimistä. Sen kautta tulkittuna Tuhkimon tarina näyttäytyy satuna päätöksentekoa pakoilevasta tytöstä ja Punahilkka tarinana seksuaalisesta häirinnästä. Disneyn versio Into the Woodsista on siloteltu ja vaikka se on tehty yhteistyössä Sondheimin kanssa, vaikuttaa se enemmän kompromissilta.

Rakenteelliset uudistukset tekevät Into the Woodsista raskaasti kulkevan kokonaisuuden. Tutut tarinat käydään läpi ensimmäisessä näytöksessä, jonka jälkeen tarinat suistuvat ihastuttavasti raiteiltaan. Nyt tarina ei kulminoidu mihinkään ja toiseen näytökseen tehdyt suuret leikkaukset muuttavat tarinan tasapaksuksi ja hampaattomaksi. Jos synkät juonenkäänteet eivät sopineet Disneyn maailmaan, niin mikseivät tyytyneet kuvaamaan ainoastaan ensimmäisestä näytöksestä koostuvan lastenmusikaaliversion.

Näyttelijäkaarti ei saa suurta tunnetta irti musikaalin resitatiivilaulusta. Meryl Streep ja Emily Blunt ovat tasaisen hyviä, kun taas Anna Kendrickin Tuhkimo jämähtää lupaavasta alusta huolimatta taka-alalle ja James Cordenin leipuri on täysin unohdettavissa. Jaakon ja Punahilkan esittäjiksi on elokuvaversiossa valittu lapsinäyttelijöitä. Yleensä vanhemman tytön ja suden avoimen seksuaalinen suhde on yritetty muuttaa Lilla Crawford ja Johnny Deppin kohdalla hienovaraisemmaksi viittaukseksi. Lopputulos on hämmentävä, eikä lapsinäyttelijöiden tuominen musikaaliin anna sille vahvuuksia

Elokuva on kahden eroavan näkemyksen riitaisaan välimaastoon sijoittuva kompromissi, eikä musikaaleja usein ohjanneella Rob Marshallilla tunnu olleen suunnatonta valtaa. Hän on löytänyt muutamassa oivallisessa kohtauksessa vapautta näyttämön rajoituksiin. Esimerkiksi limaisten prinssien kehuskeleva Agony -kappale vesiputousten huipulla on hykerryttävän koominen ja Tuhkimon pitkitetty päätöksenteko On the Steps of the Palacen tahtiin on hienosti tehty. Marshallin nopea kuvallinen leikkaustyyli toimii myös paremmin Into the Woodsin kaltaisissa elokuvissa, jossa tanssi ei ole osa kokonaisuutta.

Into the Woods ei tiedä, kuka sen katsoja on. Sondheimin Sweeney Toddista ei koskaan olisi saanut kokoperheen musikaalia ja siksi se sai olla rauhassa synkkä itsensä. Disneyn versiona Into the Woods ei ole saanut samaa mahdollisuutta. Liiallinen miellyttämisen tarve on syönyt alkuperäisen teoksen kapinallisen hengen.