Quisling: Viimeiset päivät valkokangas

Toinen maailmansota on aihe, jota kohtaan elokuvantekijöillä vaikuttaa olevan rajaton kiinnostus. Viime vuodet ovat todistaneet yhä uusia lähestymisiä aiheeseen: The Zone of Interest (2023) kuvasi elämää Auschwitzin varjossa, ja ensi vuoden alussa julkaistava kotimainen Ei koskaan yksin (2025) käsittelee Suomen roolia holokaustissa. Myös Quisling: Viimeiset päivät ottaa kohteekseen juuri kansallisen näkökulman toisen maailmansodan hirveyksiin.

Toinen maailmansota on tulossa päätökseen Euroopassa, ja Norja juhlii miehityksestä vapautumista. Valtaa Saksan hyväksymässä nukkehallituksessa pitänyt Vidkun Quisling (Gard B. Eidsvold) vangitaan, ja hän joutuu vastaamaan teoistaan maamiestensä edessä. Kansa ja tuomioistuin haluavat Quislingiltä tunnustuksen väärinteosta ja vastuu tämän edesauttamisesta lankeaa sairaalapappi Peder Olsenille (Anders Danielsen Lie). Olsen joutuu haastamaan Quislingin harhaiset näkemykset tämän roolista sodassa yrittäessään korjata miehen ja maan moraalista kompassia.

Quislingin tarina on itsessään perin kiinnostava, mutta se ei ole kääntynyt vaivattomasti käsikirjoitukseksi. Raskaassa kahden ja puolen tunnin elokuvassa on toistoa uuvuttavuuteen asti, sillä draama ei kehity kovin pitkälle lähtökuopistaan. Elokuvan läpi fokalisaatio vaihtelee papin ja petturin välillä tavalla, joka ei tunnu aina kovin motivoidulta. Lopputuloksena on elokuva, jossa on paljon kiinnostavia ja jopa päteviä palasia. Niiden kokonaisuus ei kuitenkaan saavuta harmoniaa.

Elokuvan pituudesta huolimatta sen henkilögalleria jää syvyydeltään puutteelliseksi. Quislingin ja Olsenin välinen jännite on elokuvalle toimiva ankkuri, mutta molempien puolisot jäävät pitkälti irrallisiksi sivujuoniksi, jotka tärkeämpiin asioihin päästessä unohtuvat. Elokuvan verraten pieni näyttelijäkaarti saa sen toisinaan muistuttamaan intiimiä kamarinäytelmää, ja juuri sen vuoksi olisi ollut tärkeää saada kaikki hahmot myös tuntumaan oleellisilta.

Quisling on joka tapauksessa tyylikkäästi toteutettu siivu historiallista elokuvaa. Sodanjälkeinen maailma on luotu miljöön ja puvustuksen tasolla autenttisesti, ja tilat tuntuvat eletyiltä. Erityiskiitoksen ansaitsee valon ja värin käyttö. Kylmät ja kelmeät sävyt Quislingin sellissä luovat aitoa tunnelmaa häiriintyneen miehen ahdistavaan koppiin. Vuoroin kylmän ja lämpimän valon korostaminen toimii elokuvassa muutenkin tehokkaana kerronnan välineenä.

Kyse ei missään tapauksessa ole epäonnistumisesta, mutta Quisling tyytyy liian helposti olemaan vain pätevä historian oppitunti. Asetelma itseään epäilevän papin ja itseään pettävän vangin välisestä vuorovaikutuksesta molempien yrittäessä vakuuttaa toista, tuntuu uudelleen lämmitetyltä paremmista elokuvista. Tästä huolimatta päänäyttelijöiden laadukkaat suoritukset ovat jatkuvasti katsomisen arvoisia. Pitkälti tämän ansiosta lopputulos ei puuduta kuin toisinaan, ja vaikka pituutta on materiaalin laajuuteen verrattuna liikaa, ei elokuvan voi sanoa laahaavan.

Toinen maailmansota ja sen vetovoima ei varmaankaan ole häviämässä mihinkään aivan lähiaikoina. On hienoa, jos elokuva voi toimia välikappaleena kansallisen trauman käsittelylle, mutta pelkästään arvokkaan tarinan valitseminen ei riitä – on myös uskallettava sanoa jotain. On vaikea uskoa kenenkään mielipiteen Norjan miehityksestä muuttuvan tämän elokuvan ansiosta, eikä se tarjoa sellaista historiallista perspektiiviä, jota muutamalla hakukoneen painalluksella ei voisi saavuttaa. Quisling ei jätä erityisen pahaa vaikutelmaa, mutta ei juuri muunlaistakaan.