Carlos the Jackal kotikatsomo

Carlos on kuvaus pahamaineisen venezuelalaissyntyisen Ilich Ramírez Sánchezin elämästä, kenet tunnetaan myös lempinimistään Carlos ja Shakaali. Sen on ohjannut Suomessa lähinnä Kesähetkistä tunnettu ranskalaisohjaaja Olivier Assayas. Vaikka nytkin on kyseessä eräänlainen sukupolvikuvaus, ollaan kuitenkin kaukana perhedraamasta. Tyylilaji on poliittinen jännäri eikä terrorismia yritetä psykologisoida tai moralisoida lainkaan.

Tarina alkaa vuodesta 1973, jolloin nuori Sánchez epäonnistui yrityksessään salamurhata brittiläisen sionistiliiton johtaja Joseph Sieffin. Tästä pisteestä käsin rakennetaan kahta eri kertomusta. Ensinnäkin kuvausta kylmän sodan tilanteesta, jossa konfliktit laajenivat koskettamaan myös eurooppalaisten kotinurkkia. Samalla elokuva on monimutkainen muotokuva Sánchezista.

Asetelma on kiinnostava. Vapaustaistelijana, soturina sekä murhaajana tunnettu Sánchez esitetään äkkipikaisuuksiin taipuvana egomaanikkona. Naisilla ja ylellisyyksillä pröystäily eivät ole ensimmäiset mieleen tulevat asiat miehestä, joka järjesti yhden 1970-luvun tunnetuimmista iskuista OPEC:in päätoimistoon Wienissä vuonna 1975. Assayas onnistuu kuitenkin esittämään tosielämän absurdiudet kiitettävän hillityllä tyylitajulla. Sánchez on kuin peilikuva askeettisesta ja tarkkaan taistelukenttää punnitsevasta taistelijasta. Hän syöksyy iskuihin ilman suunnitelmaa, impulsiivisten oikkujen ajamana.

Miehen lopun arvaa jopa historiaa huonosti tunteva. Kansainvälistä taustaa vasten Sánchez on vain yksi terrorismin käsikassara. Hän on toki vaarallinen mies, mutta ei lopulta mitenkään poliittisesti merkittävä hahmo. Iskujen takana lymyilevät paljon vaikutusvaltaisemmat voimat. Sitä Sánchezin on vaikeaa ymmärtää ja hän joutuu maksamaan tästä ylimielisyydestään ison hinnan.

Assayasin Carlos tuo etäisesti mieleen Steven Soderberghin Che (2008) -taistelukuvaukset. Ei vähiten siksi, että Ilich Sánchezia esittävä karismaattinen Édgar Ramírez esiintyi myös Soderberghin elokuvassa. Miehestä löytyy ehdotonta uhmakkuutta ja limaista karismaa, jota hänen esittämä roolihahmonsa kaipaa. Vielä keskeisempi näitä kahta teosta yhdistävä tekijä on, että ne molemmat on julkaistu osissa pitkän elokuvamittansa vuoksi. Tosin ei meillä. Scanbox on tyytynyt tuomaan Carloksesta vain elokuvateattereihin jälkikäteen saksitun alle kolmetuntisen version.

Julkaisupäätös on käsittämätön. Carlos tehtiin alunperin kolmeksi televisioelokuvaksi, joissa pyritään yksityiskohtaiseen, lähes dokumentaarisen tarkkaan kerrontaan. Kolme tuntia ei riitä kolmen vuosikymmenen tapahtumien käsittelyyn mitenkään. Hajanaisten kohtausten läpi pikajuostaan niihin sen kummemmin syventymättä. Tolkku pysyy ainoastaan kuvatessa kaikkien tuntemaa OPEC-iskua. Mutta sitä katsoessaan tuntuukin, kuin kohtaus olisi täysin toisesta elokuvasta repäisty.

Alkuperäistä versiota on kylläkin pidetty useiden kriitikoiden listoilla elokuvatapauksena. Teatteriversiossa tämä loisteliaisuus ei näy. Sotkusta paistaa tuottajien epätoivoinen yritys vääntää vetävää elokuvaa aiheesta, joka on alunperinkin kuvattu noudattamaan aivan toisenlaista rytmiä.

Teatteriversiota ei voi suositella pitkinkään hampain, vaikka Carlos kiinnostaisi. Kun elokuvalla ei ole olemassa Suomessa suurta kohdeyleisöä, miksi tuoda markkinoille se versio, jota edes elokuvaa odottaneet eivät tahdo nähdä?