The International valkokangas

Tuskinpa The Internationalin tekijät osasivat aavistaa, millaisessa ilmapiirissä elokuva saa ensi-iltansa. Trillerin todellisena pahiksena kun on kansainvälinen pankki, ja rahamarkkinat ovat viime aikoina saaneet aika lailla negatiivista huomiota osakseen.

The Internationalkin on saanut inspiraationsa tositapahtumista. 1990-luvun alussa kymmenissä maissa toiminut BCCI-pankki oli sotkeutunut pahasti petoksiin, rahanpesuun, asekauppoihin ja muihin päivänvaloa kestämättömiin operaatioihin. Elokuvan ytimessä on vastaavanlainen joka puolelle lonkeronsa ulottanut IBBC-pankki. Clive Owenin esittämä Interpolin agentti taistelee tuulimyllyjä vastaan ja yrittää narauttaa pankin asekaupoista ja murhista.

Tunnelmaltaan elokuva yrittää tavoitella 1970-luvun lohduttomia paranoiatrillereitä ja maustaa soppaa kansainvälisillä maisemilla. Lohduton elokuva kyllä on, mutta karahtaa vakavasti otettavan elokuvan ja viihteellisen agenttitoiminnan välimaastoon. Elokuvassa koetetaan rakentaa kantaaottava ja monimutkainen kuvio kansainvälisen vallan oikeista haltijoista, mutta lopputulos on vain suuripiirteistä ja höttöistä perustaa maasta toiseen ravaamiselle.

Sujuvasti rullaavana agenttirallina The International toimiikin paremmin, mutta tämä puoli elokuvasta kärsii puolestaan etäisistä ja persoonattomista hahmoista, joilla ei ole motiiveja, pelkästään käsikirjoituksen vaatimia rooleja. Poliisioperaatiosta vähitellen henkilökohtaiseksi kujanjuoksuksi muuttuvasta tarinasta ei jaksa välittää, kun päähahmossa ei ole karismaa tai kiinnostavuutta. Tämän takia myöskään päähahmon tarjoama moraalinen näkökulma kokonaisuuteen ei toimi.

On harmi, että sisältö on taskulämmintä, sillä audiovisuaalisesti elokuva on toimiva. Etenkin korostettu äänimaailma tuo moniin kohtauksiin oman persoonallisen lisänsä. New Yorkin Guggenheim-museoon sijoitetussa massiivisessa toimintakohtauksessa on särmää juurikin äänien vuoksi. Muutenkin tilantuntu ja museon hyväksikäyttö kohtauksen kuvauksessa on esimerkillistä, vaikkakin kohtaus on tarinan kannalta täysin turha. Silti se on elokuvan kiinnostavin osanen. Saksalainen Tom Tykwer (Juokse, Lola!, 1998) ei sentään kokonaan ole persoonallista otetta menettänyt kansainvälisillä markkinoilla.