Illusionisti valkokangas

Onneksi Sylvain Chomet’n ohjaama Illusionisti saadaan vihdoin myös kaupalliseen levitykseen. Sen ensi-ilta oli Berlinalessa toissa talvena, ja Suomessakin elokuvan on voinut katsastaa jo parilla festivaalilla. Eurooppalainen, perinteikkäästi käsinpiirretty art house -animaatio ei ole turhan yleistä tuontitavaraa, ei vaikka kyseessä olisi Oscar-ehdokas.

Käsikirjoitus on Jacques Tatin (1907–82) ja kirjoitettu poissaolleen isän anteeksipyyntönä – mutta kenelle, kiistaa käydään edelleen. Tarina sijoittuu aikaan, jonnekin 1950-luvun loppuun, jolloin uusi popkulttuuri alkaa vallata alaa perinteiseltä estraditaiteelta. Tatin näköinen taikuri Tatischeff ajautuu Pariisin teattereista esiintymään yhä pienemmille areenoille. Skotlannin peränummilta mukaan tarttuu naiivi, taikuuteen yhä uskova kyläntyttö. He päätyvät asumaan Edinburghiin, jossa taikuri uhrautuvaisesti yrittää viimeiseen saakka pitää tyttösen illuusioita yllä.

Arviot elokuvasta ovat olleet ristiriitaisia, mutta pääosin kritiikki on kohdistunut siihen, kuinka uskollisesti Illusionisti noudattaa Tatin visiota ja Tatin tyyliä. Kyseessä on kuitenkin Chomet’n teos. Ohjaajia yhdistävät samanlaiset teemat, rakkaus menneisiin aikoihin ja modernisoituvan maailman kommentointi, sekä dialogin vähäisyys. Tässäkin elokuvassa kuullaan vain lyhyitä ranskaksi, englanniksi ja gaeliksi lausuttuja repliikkejä eikä niiden ymmärtämiseen kielitaitoa tarvita.

Erojakin löytyy. Chomet on sekä tunteellisempi että melankolisempi kuin Tati. Huumori on hyvin hiljaista, vaikka paikka paikoin päähenkilö toikkaroi monsieur- hulotmaisesti. Elokuvan tunnelma on paljolti pessimistinen ja pääteemana tuntuu olevan luopuminen. Yksilön kautta kuvattu yhden aikakauden päättyminen on ylipäätään yksi elokuvien kiitollisimpia kuvauskohteita.

Chomet on ohjannut aiemmin vain yhden pitkän animaation, hykerryttävän Bellevillen kolmoset (2003), jonka anarkistista otetta saattaa jäädä tässä kaipaamaan. Yksityiskohtien runsaus on silti tallella. Sade, pilvet ja heijastukset näyttävät upeilta, ja eläväisissä taustahahmoissa riittää loputtomasti ihailtavaa. Englantilaiset ovat huvittavia ja isohampaisia kuin Asterixissa konsanaan. Myös jäniksiä kohtaan tuntemani syvä epäluulo saa jälleen elokuvallista vahvistusta.

Tämänlaatuinen käsityö on hyvin raskasta ja aikaa vievää, ja Chomet on valitellut, että ammattitaitoisten piirtäjien löytäminen alkaa olla nykyään vaikeaa. Seuraavaksi ohjaaja haluaisi siirtyä pois animaatioiden teosta, mikä on valitettavaa meitä katsojia ajatellen. Elokuva on nimittäin valtavan kaunis, ja Edinburghin matkailutoimistossa on myhäilty tyytyväisinä. Chomet asui kaupungissa valmistellessaan Illusionistia ja monet todelliset paikat ovat päätyneet elokuvaan, kuten teatteri, johon Tatischeff törmää kesken Enoni on toista maata (1958) esityksen. Näin nähdään kaksi Tatia pyörähtämässä kannoillaan.

Illusionisti on lempeällä tavalla vanhanaikainen elokuva ja hieno kunnianosoitus sekä Tatille että ajalle, jota hän nostalgisoi. Sopivaa surumielisyyttä sateiseen syksyyn.