Kauneuden valta valkokangas

Kauneuden estetisointi luontuu elokuvan aiheeksi mitä mainioimmin. Kuva itsessään on aina esteettinen ja taiteenlajeista juuri elokuva omaa kenties voimakkaimman luonteen tirkistelylle sekä tavan alistaa kuvaamansa kohde katseelle. Nämä ovat tosin myös elokuvan riippakiviä, sillä hienovarainen tirkistely lipeää helposti itsetarkoitukselliseksi lihalla mässäilyksi ja katseelle alistaminen taas esineellistää kohteensa. Mieltääkö esimerkiksi naisvartalon kuvaamisen kauneusihanteiden esteettiseksi tarkasteluksi vai pelkäksi pornoksi, riippuu paljon katsojasta ja tarinaan kirjoitetuista arvopainotuksista.

Kauneuden valta on Isabel Coixetin ohjaama elokuva, joka perustuu Philip Rothin kirjaan The Dying Animal. Tarinassa ikääntynyt yliopistoprofessori ajautuu nuoren opiskelijanaisen kauneuden pauloihin. Coixetin elokuvasovitus ei ehkä lipeä pornografian puolelle mutta tultaneen luultavimmin muistamaan enemmän naispääosan esittäjänsä Penélope Cruzin rinnoista kuin elokuvallisista ansioistaan.

Tarinassa on toki syvällisempi tunnemaailmoja ja seksuaalisuutta tapaileva juonne, mutta Coixet ei pysty syventämään kerrontaansa katseelle alistettua paljasta pintaa pidemmälle. Espanjalaisohjaaja kyllä yrittää löytää seksuaalisuuden käsittelylle eurooppalaistyylistä vapautuneisuutta mutta niin kuva, miljöö kuin tarinakin verhoavat alastomuuden ja seksuaalisuuden pohjoisamerikkalaiseen konservatiivikulttuuriin, jossa niinkin tavanomaiselle asialle kuin paljaille rinnoille ladataan hämmentävän painostava itseisarvo – aivan kuin naisen rinta olisi jokin tabu, joka vihdoin uskalletaan näyttää valkokankaalla vakavassa ihmissuhdedraamassa. Luonnollisesta on tehty luonnotonta. Kulttuurieroista kertoo jotain, että Yhdysvalloissa elokuva on sallittu vain aikuisille vaikka meillä ikäraja on yksitoista.

Ihmisvartalon estetisoinnin ja seksuaalisuuden kuvauksen luontevuudessa onkin selkeä ero, kun vertaa Coixetin elokuvaa vaikkapa Bertoluccin elokuviin Koskematon kauneus (1996) ja Dreamers (2003). Se, mikä Bertoluccilla on luonnollista ja luontevaa, on Coixetilla väkinäistä ja alleviivatuin painotuksin seliteltyä. Naiseuden ja seksuaalisen haluttavuuden sekä koko naisena olemisen identiteetin liittäminen rintoihin olisi kaivannut huomattavasti monisyisempää motivointia kuin mihin tarinassa on resursseja. Elokuvan esiin nostamat kysymykset ovat hyviä, mutta annetut vastaukset ovat ylimalkaisia.

Iäkkään yliopistomiehen ja nuoren opiskelijaneitosen lihallinen romanssi on lopulta enemmän romanttista päiväkuvitelmaa kuin vakavaa tutkielmaa vanhenemisesta ja sen vaikutuksista seksuaalisuuteen ja tunne-elämään sekä eheän kehon merkityksestä omaan identiteettiin. Olkoonkin, että Ben Kingsleyn esittämässä professorissa on ripaus todellisuutta – nuoreen hekumaan lankeavat vanhat älyköt, joille kirjasivistys on vain kepoinen silmälume viettien viemälle seksuaalisuudelle, eivät ole tavattomia meikäläisissäkään yliopistoissa – niin tarinan asetelma olisi vaatinut laajempia perusteluja erityisesti Kingsleyn hahmolle. Nyt professorin pitkäaikainen sänkykumppani ja runoilijaystävä sekä oma poika jäävät liiaksi sivuun, vaikka he olisivat olleet avainhahmoja koko ihmiskuvauksen ja siihen liitetyn tematiikan laajemmalle avaamiselle.