Scream 4 valkokangas

Kun kauhuelokuva 1990-luvulla eli jälleen yhtä kuivaa kauttaan, tuli konkariohjaaja Wes Cravenin slasher-säikyttely Scream pelastuksena. Jo Cravenin New Nightmare (1994) oli onnistunutta metakauhuilua – eli hyvä elokuva, joka samalla toimi kauhugenren kommentaarina. Yleisö ei elokuvaa kuitenkaan löytänyt, mutta muutamaa vuotta myöhemmin Scream jatkoi samalla linjalla, nousi jättihitiksi ja poiki kaksi jatko-osaa sekä lukemattomia jäljittelijöitä.

Jatko-osista ensimmäinen oli hyvä ja toinen surkea, ja tuotantoyhtiö piti 11 vuotta taukoa ennen seuraavaa osaa. Ja tauko on tehnyt hyvää. Cravenin lisäksi mukaan on saatu ensimmäiset kaksi osaa kirjoittanut Kevin Williamson sekä tärkeimmät pääosan esittäjät Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette.

Samanlaista lähtemätöntä vaikutusta ei Scream 4 ymmärrettävästi pysty tekemään kuin ensimmäinen osa aikoinaan. Se on silti nokkela ja hauska elokuva, vaikka kauhuelokuvien kaavat ja kliseet käsiteltiin aika huolella ensimmäisessä kolmessa elokuvassa. Jatko-osista ja uusioversioista on kuitenkin saatu tarpeeksi materiaalia vielä tätä neljättä osaa varten. Metatason viittaukset ovat useammin näppäriä kuin väkinäisiä.

Aikaisempien osien tapaan elokuva sijoittuu Woodsboron pikkukaupunkiin, joka jälleen kerran joutuu tappajan kouriin. Iso osa Scream-elokuvien viehätystä on murhaajan identiteetin arvailu. Ghostface, kummitusnaamioinen puukkomurhaaja on läsnä joka osassa, mutta kaavun alta voi paljastua kuka tahansa. Varsinaista kauhun ja jännityksen tunnetta elokuvat eivät synnytä ensimmäistä osaa lukuun ottamatta, mutta murhamysteerinä tämäkin osa toimii hyvin. Monissa kauhuelokuvissa säikyttelykohtaukset ärsyttävät, koska silloin mennään siitä mistä aita on matalin. Tällaiseen pohjimmiltaan hauskaan elokuvaan ne sopivat kuin puukko rintaan.

Alkuperäisen näyttelijäkaartin rinnalle on tuotu nuoria näyttelijöitä, joista osa on suoria kopioita alkuperäistrilogian tähdistä. Tämä ei kuitenkaan ole ankeaa seuraavan sukupolven pohjustusta vaan nokkelaa elokuvan sisäistä kommentointia uusioversioista. Suorien elokuvaviittausten sijasta elokuvan itsetietoisuus toimiikin hieman eri tavalla kuin aiemmissa osissa. Kuten eräs hahmo elokuvassa sanookin, how meta can you get?

Viimeisen kymmenen vuoden ajan etenkin televisiossa kerrontatyylit ovat monipuolistuneet ja –mutkaistuneet huikeasti, joten nykykatsojan pirtaan kerronnan tasojen sekoittaminen sopii hyvin. Välillä itsetietoinen asenne tosin unohtuu, mutta silloinkin jäljelle jää toimiva puukkohippailu. Elokuvaviittauksista piittaamattomatkin saavat siis elokuvasta hupia irti.

Heikoiten elokuva toimii hahmojensa käsittelyssä. Slasher-elokuvalle epätyypillisesti Scream-sarjassa päähahmot ovat tutumpia ja tärkeämpiä hahmoja kuin murhaaja. Laajan hahmokaartin vuoksi pääkolmikko ei saa tarpeeksi ruutuaikaa, ja pahimmillaan elokuva taantuu ryntäilyksi paikasta toiseen. Vailla vankkaa tietoa haluan syyttää tästä käsikirjoittaja Ehren Kruegeriä, jolta on lähtöisin muun muassa umpisurkea Scream 3 sekä Transformers 2. Alkuperäisellä kirjoittajalla Williamsonilla kun jossain vaiheessa meni sukset ristiin tuotantoyhtiön kanssa.

Scream 4 ei tule aloittamaan uutta aikaa kauhussa kuten Scream aikoinaan. Se on silti oivaltava kauhumysteeri, ja näinä kidutuspornon ja uusioversioiden aikana perinteisemmän slasher-elokuvan kunniakas edustaja.