Promised Land valkokangas

Vuonna 1997 Matt Damon ja Ben Affleck olivat nuoria opiskelijoita, jotka unelmoivat näyttelijänurasta. He käsikirjoittivat elokuvan edesauttaakseen unelmiensa toteutumista. Elokuvan nimi oli Good Will Hunting ja ohjaaja Gus Van Sant. Siitä tuli yllätysmenestys, joka toi näyttelijä-käsikirjoittaja-kaksikolle mainetta ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-palkinnon.

Menestyselokuva potkaisi käyntiin kaksi menestyksekästä elokuvauraa, jotka kuitenkin etenivät hiukan eri suuntiin. Damon keskittyi kunnianhimoisempiin rooleihin ja Affleck kunnostautui ison budjetin Hollywood-actionien tähtenä. Vuosien varrella allekirjoittanutkin alkoi uskoa, että Affleckin nimi ilmestyi Will Huntingiin säälistä, koska hän ei yksinkertaisesti vaikuttanut tarpeeksi luovalta ihmiseltä voidakseen kynäillä jotain niin menevää. Katsokaa vaikka Pearl Harboria tai Gigliä. Tai, älkää katsoko.

Vaikka Affleck onkin viime vuosina viihtynyt kameran toisella puolella ja tehnyt menevää viihdettä, vasta Promised Landin nähtyäni aloin tosissani epäillä, että ehkä Affleckin vaikutus Good Will Huntingiin olikin odottamaani suurempi. On luonnollista verrata näitä kahta elokuvaa keskenään, koska niiden taustalta löytyy paljon samoja nimiä ohjaaja Van Santista aina musiikin säveltäneeseen Danny Elfmaniin asti. Damonin käsikirjoittajapari on vaihtunut näyttelijäkollega John Krasinskiin, jolla on elokuvassa myös rooli ympäristöaktivistina.

Promised Land kertoo suuren maakaasufirman työntekijöistä (Damon ja Frances McDormand), joiden tehtävänä on vakuuttaa pienen maatalousyhteisön asukkaat myymään maansa porauksia varten. Työtä hankaloittavat paikallinen opettaja (Hal Holbrook) ja ympäristöystävällisellä avolavalla huristeleva Dustin Noble (Krasinski). Osapuolet alkavat lobata omia näkökulmiaan paikallisille voittaakseen äänestyksen: maakaasu – uhka vai mahdollisuus?

Kaivostoiminnan lobbaaminen viljelijöille ei ole Suomessakaan tuntematon ilmiö, mutta tunteita herättävän aiheen käsittely hukataan turhaan yksipuolisuuteen. Damonin omat ympäristönäkemykset paistavat läpi ja hänen hahmollaan Steve Butlerilla tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia perustella maakaasun etuja kohdatessaan kritiikkiä. Näkökulmat eivät saa tasapuolista edustusta. Pitäisikö minun oikeasti uskoa, että hän on firmansa paras siinä, mitä tekee?

Will Huntingin parhaita puolia olivat vangitseva dialogi ja kiinnostavat hahmot, joita on turha etsiä Promised Landin kuvaamalta punaniskamaaseudulta. Juoni sortuu lopussa omaan ikävystyttävyyteensä, kun konflikti ratkaistaan mielikuvituksettomalla loppukäänteellä ja Butlerin kliseisellä loppuvuodatuksella. En edes kehtaa osoitella juonen epäloogisuuksia, koska se saattaa pilata sen vähänkin ilon, joka loppukäänteestä voi katsojalle irrota.