Oma taivas valkokangas

Oma taivas kertoo 14-vuotiaana murhatusta Susie Salmonista (Saoirse Ronan), joka kuolemansa jälkeen jää jonkinlaiseen välitilaan, omaan taivaaseen, seuraamaan kuolemansa jälkeisiä tapahtumia. Vanhemmat (Mark Walhberg ja Rachel Weisz) riitelevät, isälle muodostuu pakkomielle murhaajan selvittämisestä, sisko kasvaa ja niin edelleen. Ja murhaaja (Stanley Tucci) asuu kadun toisella puolella. Ei kaikkein tavallisin tarina.

Etukäteen ajateltuna Peter Jackson kumppaneineen olisi täydellinen valinta filmatisoimaan Alice Seboldin Oma taivas -romaanin. Taivaalliset olennot (1994) kun on sen verran mielikuvituksekas, herkkä ja energinen elokuva synkistä tapahtumista, että tämä hieman samalla alueella liikkuva tarina voisi hyvinkin heidän käsissään siirtyä valkokankaalle onnistuneesti.

Kuinka väärässä sitä voikaan olla. Oma taivas on kaikin puolin suurenmoinen epäonnistuminen. Visuaalisesti elokuva kyllä toimii tietokone-efektejä lukuun ottamatta – Jacksonin mieltymys energiseen ja korostettuun kameratyöskentelyyn ei ole kadonnut ja useat kohtaukset ovatkin toteutukseltaan onnistuneita. Esimerkiksi murhaajaa käsittelevät kohtaukset ovat painostavia, täynnä äärimmäisiä lähikuvia ja äänimaailmaltaan korostettuja. Ongelma on se, että elokuvan läpi ei tunnu kulkevan minkäänlaista punaista lankaa, joka yhdistäisi eri kohtauksia ja tunnetiloja.

Visuaalisesti elokuva menee metsään efektiosuuksien eli Susien taivaskohtauksien kohdalla. Niihin on hyvinkin voinut palaa merkittävä osa elokuvan budjetista, mutta mitään oleellista ne eivät tarinaan tai Susien tilanteeseen eläytymiseen tuo, ja niiden toteuttamisessa tyylitaju on pettänyt pahasti. Tietysti tarinan logiikan mukaan kyseessä on 14-vuotiaan tytön itselleen luoma taivas, mutta vastaavia sokerihumaloituja maisemia voisi yhtä hyvin nähdä automainoksessa. Pikkurahalla tehty Taivaalliset olennot oli efekteiltään paljon vakuuttavampi ja siinä fantasiakohtaukset olivat oleellisia. Oma taivas olisi sen sijaan voitu tehdä ilman ensimmäistäkään tietokone-efektikohtausta tarinan siitä kärsimättä.

Elokuva myös yrittää käsitellä liian montaa asiaa keskittymättä lopulta yhteenkään. Se edellä mainittu punainen lanka pysyy kadoksissa koko elokuvan ajan. Elokuva seuraa niin muun perheen selviytymistä kuin murhaajan elämää, mutta minkään aihion kohdalla ei päästä pinnan alle, syiden ja seurausten pariin. Tämän vuoksi Susien loppukommentit, joiden pitäisi summata elokuvan tapahtumat ja teema yhteen, tuntuvat pelkästään falskilta ja päälle liimatulta. Niillä ja koko tarinan kliimaksilla ei ole siis kummoistakaan tehoa. Parhaiten elokuva toimii trillerikohtauksissa, sillä niissä pääsee pitkälle jo pelkän visuaalisen taituruuden voimin. Vastapainoksi kohtaukset, joiden pitäisi kummuta henkilöistä ja heidän motiiveistaan ovat latteita ja tylsiä.

Jos sisältö olisi ollut vahvempaa, olisi ollut vain hyvä asia, että elokuvaa ei ole tungettu mihinkään genremuottiin. Tässä tapauksessa lopputulos vain ei ole missään määrin toimiva, ja joidenkin alueiden raaka leikkaaminen olisi luultavasti tuottanut paremman elokuvan. Jacksonin omaleimaisuus ohjaajana ei ole kadonnut mihinkään, mutta sekään ei kokonaisuutta pelasta.