Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit valkokangas

Vihdoinkin, pelonsekainen odotus on ohitse. Kolmen tiheätunnelmaisen tunnin katsomiskokemuksen jälkeen syvä helpotuksen huokaus nousee syvältä sielustani. Ne tekivät sen, ne sittenkin tekivät sen.

Uskoni siihen, että joskus saisin nähdä ja kokea maailman parhaan seikkailun valkokankaalla sen ansaitsemissa puitteissa, alkoikin jo olla hiipumaisillaan. Pelkäsin todella, että suuren rahan humpuukimaakarit menisivät ja pilaisivat Sormusten herran tarinan digitaalisine kumitehosteineen ja keskinkertaisine käsikirjoituksineen. Mutta kerrankin pelkoni osoittautui turhaksi.

Ohjaaja Peter Jackson on pysynyt uskollisena kirjan tunnelmalle ja sisällölle. Vaikka Tolkienin mestarilliseen tarinaan on tietysti ollut pakko tehdä elokuvaformaatin vaatimat leikkaukset, sitä ei olla kuitenkaan hollywoodilaisittain kastroitu. Keski-Maa kasvaa katsojan eteen niin realistisena kuin vain fantasiamaailma nyt yleensä voi olla aina Konnun lempeistä maisemista Tuomiovuoren mustiin uumeniin saakka. Tolkienin hahmot heräävät henkiin hehkuen sitä sadunhohtoista ylevyyttä ja henkevyyttä, jota sadattuhannet lukijat ovat vuosikymmenten aikana niihin liittäneet. Tuntuukin, että elokuva on pääasiassa tehty meille jo Tolkieninsa lukeneille, jotka tunnemme hahmojen taustat ja historiat. Niille, jotka tutustuvat Frodoon ja muihin sormuksen ritareihin ensikertaa tämän elokuvan myötä, jäävät henkilöhahmot pakostakin paljon ohuemmiksi.

Jokaisella Sormusten herran ihailijalla on tietysti lempikohtansa ja -hahmonsa tarinassa. Itselleni oli pienehkö pettymys, ettei Hobitti-nelikon vaelluksen alkutaivalta metsän syövereissä ole kuvattu lainkaan. Pois jäivät siis niin haltioiden ensikohtaaminen, hautakerot kuin iloisesti lauleskeleva metsän isäntä Tom Bombadil hehkeine vaimoineen. Tämä on ymmärrettävä lyhennys, kun elokuvan käsikirjoituksesta on muutenkin karsittu alkuperäistarinan kevyempää puolta aika rankalla kädellä. Poissa ovat myös esimerkiksi matkalaisten askelta keventäneet laulut ja hobiteille niin luontainen keskinäinen naljailu sekä nuotion äärellä jaetut ateriat ja muistelot. Tämä antaa elokuvalle paljon alkuperäistarinaa synkemmän sävyn ja tekee siitä kaikkine taistelukohtauksineen nuorimmille katsojille varmasti pelottavamman kokemuksen.

Sormusten herran ikärajaksi olisi sittenkin ehkä sopinut paremmin aiemmin annettu K-15, kuin sen nyt tuotanto- ja levitysyhtiöiden vaatimuksesta saama K-11. Tämä tarkoittaa, että elokuvan voivat nyt nähdä 18 vuotta täyttäneen seurassa jopa 9-vuotiaat katsojat. Tarinan synkkyys on heille hiukkasen liikaa, varsinkin kun pitää odottaa vielä kaksi vuotta ennen kuin hyvä voittaa ja jännitys lopullisesti laukeaa.

Kaiken kaikkiaan Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit on ehdottomasti loistava elokuva. Sen henkeäsalpaava visuaalisuus on uskomatonta nähtävää jopa näinä digitaalisten erikoisefektien kulta-aikoinakin. Kokonaisen fantasiamaailman luominen tyhjästä näin syvätarkkana ja luonnollisen oloisena on sellainen temppu, että tekijät saavat hakata toisiaan selkään pitkään ja hartaasti. Näyttelijävalinnat ja -suoritukset ovat kautta linjan onnistuneita. Nostettakoon heistä esiin tarinan keskeisimmät eli Elijah Wood Frodona ja mestarillinen Ian McKellen Gandalfina. Heidän onnistumisensa kautta elokuva lepäsi todella vankalla pohjalla.

Olisiko John Ronald Reuen Tolkien voinut koskaan aavistaa millaiset mittasuhteet hänen elämäntyönsä saavuttaisi vielä uuden vuosituhannen alussa. Miten hänen kirjallisesti yhteensulattamansa maailmantarustot vetoaisivat yhä uusiin ja uusiin sukupolviin vuosikymmentenkin jälkeen. En osaa sanoa. Voi vain todeta, että Taru sormusten herrasta on vihdoin saanut arvoisensa ja mahtavan tulkinnan nykyaikaisena taiteenmuotona, elokuvana.