Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit valkokangas

Loppuvuosi on julistettu fantasiaelokuville. Harry Potterin aloituspotkun jälkeen valkokankaille kirmaavat sormuksen ritarit vanavedessään hurjat röllit. Kotimainen Rölli ja metsänhenki ei kalpene miljoonabudjetein tehtyjen ulkomaan satujen rinnalla ja täydentää oivallisesti joulun ajan fantasiatarjontaa, josta muutoinkin ennustetaan piristysruisketta elokuvateattereiden laskusuhdanteisiin katsojatilastoihin. Katsojamäärien piristymisen soisi toteutuvan, sillä tyystin pöyristyttävää potaskaa eivät tämänkertaiset fantasiaelokuvat ole, vaikka tarinoiden aiheet katsojien hiuksissa hilseitä pöllyttävätkin. Joulusesongin muut, todelliseen maailmaan sijoittuvat nauratukset ja nyyhkytykset ovat monin verroin läpilööperimpää katseltavaa kuin fantasiamaailmoissa liikkuvat hörhelötarinat, jotka mielikuvitukselliseen lentoonsa kiihdyttää juuri todellisuus.

En kummastele ollenkaan Tolkien-fanien ihastusta nähtyäni Peter Jacksonin visualisoiman Sormus-spektaakkelin valkokankaalla. Uuden-Seelannin oma huonon maun maestro paljasti jo splatter-friikkien kulttielokuvaksi nostamassa esikoishalpiksessaan Bad Taste (1987) omaavansa luovia kykyjä taikoa valkokankaalle mitä mielenkiintoisinta nähtävää. Viimeistään Taivaallisissa olennoissa (Heavenly Creatures, 1994) Jackson todisti myös kykynsä vakavamman elokuvan saralla. Siltikin on ihailtava miehen saavutusta: saada seitsemäntenä elokuvanaan luotsattavaksi yli sadan miljoonan dollarin projekti, kun vielä viisitoista vuotta sitten mies ähelsi kavereittensa kanssa taskurahoilla avaruusolioiden teutaamista.

Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit on tasan niin ylväs elokuva, kuin Tolkienin tekstistä on ylipäätään ollut mahdollista luoda. Kirjansa antaumuksella lukeneet ammentavat elokuvasta luonnollisesti eniten, mutta tyystin ilman eivät jää nekään piruparat, joilla Tolkienin tarina ei tuoreessa muistissa ole tai on sivistymättömästi jäänyt jopa kokonaan lukematta. Elokuva avaa kiitettävän ymmärrettävästi hobittien, örkkien ja haltijoiden maailman kyseiseen fantasiaan perehtymättömällekin katsojalle, sen verran ilmeikästä elokuvan kertova ilmaisukieli on. Kokonaan toinen asia on, kuinka paljon kukin jaksaa innostua kolmituntiseksi paisuvasta seikkailusta.

Kirjansa kotona pieteetillä lukeneet ovat maininneet elokuvan synkemmäksi kuin kirjan. Paikoitellen elokuvan kerronnassa tummia sävyjä onkin viritelty siihen malliin, että aivan nuoria nassikoita en teatteriin tohtisi päästää, varsinkin kun nykytekniikka saa kaiken näyttämään fantasiamaailmassakin niin hämmästyttävän aidolta. Toisaalta hobittien matkantekoa olisi voinut jouduttaa useammillakin miekan iskuilla. Koska hyvän ja pahan kamppailusta on tarkoitus mystiikkaa tonkia, olisi tarinaan voitu virittää pimeiden voimien kalsketta monin verroin enemmänkin. Tolkienin maailmaan vihkiytymättömälle elokuva pitkäveteistyy sormusta roudaavien hobittien ja heidän seurueensa matkakertomukseksi mitä erilaisimmista paikoista ja niissä esiin putkahtelevista mitä erilaisimmista vastustajista. Mutta - luonnollisestikaan ei asemansa vakiinnuttaneeseen tekstiin sidotussa elokuvassa voida tyystin omia polkujakaan lähteä juoksentelemaan, vaikka tarinan ritarihenkisyys saikin tämän katsojan aika ajoin elättelemään toiveita excaliburimaisesta meiningistä Wagnerin tahdeissa.

Taru sormusten herrasta lukeutuu samaan sarjaan Tähtien Sota -elokuvien kanssa. Tarinoiden taianomaisuus ja moniselitteisyys kiehtovat katsojia ja viimeisen päälle hiottu toteutus takaa spektaakkelin syntymisen valkokankaalle. Aiheesta innostuneille suotakoon ilonsa tässä pahan laannuttamassa maailmassa, loput voivat vilpittömästi ihastella suurta seikkailua. Onko Taru sormusten herrasta sitten kaiken salamyhkäisen ennakkoälämölönsä veroinen? Ei ole, sillä mitään niin ihmeellistä valkokankaalle ei vyörytetä.