Risto Räppääjä ja viileä Venla valkokangas

Risto Räppääjä -elokuvat ovat osoittautuneet suosituksi. Kolmannen elokuvan myötä voidaan puhua jo elokuvasarjasta. Räppääjistä varsinkin toinen, Polkupyörävaras, oli vauhdikkaan tarinan ja menevän musiikin myötä onnistunut lastenelokuva, joka keräsi suomalaisittain huikeat yli kolmesataatuhatta katsojaa. Valitettavasti kolmannessa elokuvassa ei vastaavaan lennokkuuteen enää ylletä. Viileässä Venlassa elokuvasarjoille tyypillinen tekemällä tekeminen alkaa näkyä.

Ensimmäisessä Risto Räppääjässä tarinaa kuljetettiin enemmän musiikkinumeroiden kuin juonen avulla. Kolmatta elokuvaa rasittaa sama vaiva. Tarinassa ei ole kunnollista juonta. Risto ja Nelli matkaavat Aurinkosaarelle, jossa jöötä pitää Elvi-täti. Saarella Nelli tutustuu hienostuneeseen Venlaan. Uuden tuttavuuden myötä Riston ja Nellin ystävyys alkaa rakoilla. Siinä se. Muuta juonta tarinassa ei ole.

Kun elokuvassa ei ole kunnollista juonta, ollaan irtonaisten kohtausten ja henkilöhahmojen varassa. Pelkistä hahmoista kyetään tuskin koskaan luomaan kummoistakaan katsomisjännitettä. Polkupyörävarkaassakaan tarina ei ollut kaksinen, mutta hyvin etenevän yksinkertaisen juonen ansiosta tarinassa oli jännite, joka vei mennessään. Viileässä Venlassa ollaan vain saaressa ja seurataan Riston ja Nellin välille kehittyvää eripuraa. Varhaisteini-iän kynnyksellähän tyttö–poika-suhteet alkavat yleensä muuttua, tosin Risto Räppääjässä ei ole siitä kysymys.

Kysymys on toisten ja ennen kaikkea heidän erilaisuutensa hyväksymisestä. Tätä elokuvassa tuputetaan aikuishahmoja myöten niin tarmokkaasti, että kovin kaukana ei olla vanhanaikaisen opetuslastenelokuvan paasaavista äänenpainoista. Pienimmille katsojille alleviivattu sanoma lienee ylilentoista ja teini-iän kynnyksellä oleville toteutus taas liian lapsellista.

Viileässä Venlassa on jääty Polkupyörävarkaan vauhdikkaasta seikkailuotteesta kovin kauas. Sama pätee elokuvan jäykkiin musiikkiosuuksiin, joista iloisuutta ja muusikin riemukkuutta saa hakea. Poissaolon aisti katsomossa asti. Tunnelmat ennakkonäytöksen lapsiyleisössä olivat perin vaisuja toisin kuin Polkupyörävarkaan aikoihin, jolloin lapsiyleisön riehakkaan iloisuuden aisti jäyhälle takariville asti. Nyt väkinäiset hörähdykset kuuluivat lähinnä aikuisten suusta.

Risto Räppääjä -elokuvien rasittavasti ylivedettyihin aikuishahmoihin ei ole vieläkään turtunut. Aikuisten naamanvääntely vaikuttaa edelleen lapsikatsojien aliarvioimiselta. Sarjakuvamaiset ääni- ja kuvatehosteet ovat oma lukunsa. Elokuvan vakavampaan sanomaan suhteutettuna tehosteet vaikuttivat entistäkin älyttömämmiltä.

Kaikissa elokuvasarjoissa on onnistumisensa ja epäonnistumisensa. Risto Räppääjien sarjassa epäonnistuminen on osunut kolmanteen elokuvaan. Puitteet ovat edelleen kohdallaan ja kunhan tarinaan saadaan taas vauhdikas juoni ja musiikkiin reippautta, elokuvasarjalle povaa mielellään jatkoa.