Risto Räppääjä valkokangas

Suomessa lasten- ja nuortenelokuvien taso on ollut tällä vuosituhannella hyvä. Tarinat ovat olleet kiinnostavia ja niiden käsittelytavoissa on huomioitu nuori kohderyhmä. Useimmat elokuvat ovat olleet teknisesti ansiokkaita ja visuaalisesti huoliteltuja, mikä kertoo lasten- ja nuortenelokuvien kohentuneesta arvostuksesta myös tekijöiden taholta. Enää kyse ei ole vasemmalla kädellä tehdyistä täytetuotannoista.

Risto Räppääjä jatkaa lastenelokuvien hyvää perinnettä. Se ei ole yhtä syvällinen kuin Näkymätön Elina tai yhtä huoliteltu kuin Heinähattu ja Vilttitossu, mutta tarjoaa reipasta ja hyväntuulista huumoria perheen pienimmille. Näytelmäelokuvan saralla lasten komedioita näkee muutoinkin harvemmin. Ykkös- ja kakkosluokkalaiset sekä sitä nuoremmat lapset ovat usein vähimmälle elokuvahuomiolle jätetty kohderyhmä. Epäkohta, jota Risto Räppääjä nyt paikkaa.

Sinikka ja Tiina Nopolan suositut lastenkirjat ovat olleet luonteva lähtökohta elokuvalle. Elokuvasovitus ei täysin lunasta kirjojen nostattamia odotuksia, mutta tarjoaa kohtuullisesti toimivan elokuvaelämyksen. Iloinen värimaailma, positiivinen perusvire ja lennokas musiikki vievät mennessään, vaikka tarina kokonaisuutena ei ole kummoinen. Kyseessähän on lähinnä kertomus Riston ja Nelli Nuudelipään ystävystymisestä, mitä höystetään muutamilla koomisilla aikuishahmoilla.

Kerrontaa siivittävät laulu- ja musiikkiosuudet toimivat varsinkin elokuvan alussa ja lopussa, mutta väliin mahtuu muutama täytenumeroltakin vaikuttava lallatus. Musikaaleille ominainen naiivi lauluun ryhtyminen sopii kuitenkin lastenelokuvaan ja osaltaan paikkaa tarinan tyhjäkäyntiä sekä tuo ryhtiä muutoin rakenteeltaan löysähköön ja hajanaiseen elokuvaan.

Nuori pääosapari, Niilo Sipilä ja Mimmi Lounela, suoriutuvat rooleistaan hienosti. Samaa ei voi sanoa aikuisnäyttelijöistä, joiden ylinäytteleminen on rasittavan alleviivattua. Tämä lienee ohjaaja Mari Rantasilan tietoinen tyylivalinta, ja sen toimivuus on pitkälti makukysymys. Aikuisten ilveily ja naamanvääntely yhdistettynä hassuihin tehosteääniin kun palauttaa mieleen lähinnä Speden tuotannot.

Pienemmille katsojille komiikka vaikuttaa kuitenkin toimivalta, ja se on lastenelokuvassa pääasia. Toinen kysymys tietysti on, että edellyttääkö lasten huomioiminen aikuisten tarkoituksellista taantumista täysin infantiileiksi. Se voi olla myös lapsikatsojien aliarvioimista.