Risto Räppääjä ja polkupyörävaras valkokangas

Mari Rantasilan ohjaama Risto Räppääjä oli katsotuin kotimainen vuonna 2008. Sinikka ja Tiina Nopolan suosittuihin lastenkirjoihin perustuvan lastenmusikaalin menestys oli ansaittua ja antoi hyvät lähtökohdat Räppääjä-elokuvien jatkolle.

Järjestyksessään toinen Räppääjä-leffa, Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, on edeltäjäänsä onnistuneempi. Elokuvakerronnan konseptit on nyt laitettu järjestykseen ja elokuvalle on kirjoitettu oma selkeä tarinansa, jossa on kunnollinen draaman kaari. Risto saa Rauha-tädiltään ja naapurin-setä Lennartilta uuden polkupyörän hyvitykseksi aikuisten junamatkasta ja ennen kaikkea siitä, että Riston pitää jäädä matkan ajaksi jöötä pitävän Elvi-tädin hoivaan. Riston uusi sykkeli kuitenkin varastetaan ja punapäinen sankarimme alkaa selvittää pyöränsä kohtaloa Nelli Nuudelipään avustuksella.

Simppeli tarina toimii ja jännitettä luodaan sattumusten ja tiukkojen tilanteiden avulla. Ensimmäisen elokuvan tyhjäkäynnistä ei ole tietoakaan. Musiikki on myös kautta linjan toimivaa ja sointuu hyvin osaksi tarinaa. Elokuva on hyvässä liikkeessä alusta loppuun, ja kun kestoa ei Amerikan tyyliin ole turhaan venytetty, on paketti napakka ja mukaansatempaava.

Mutta jokin tökkii edelleen – ja se on aikuisten tolkuton ylinäytteleminen. Vaikka kyse on tietoisesta tyylivalinnasta, rohkenen väittää, että homma menee lapsikatsojien aliarvioinnin puolelle. Toki aikuisten ilveilyllä saadaan alleviivattua lasten normaaliutta ja aikuisten outoutta, mutta asia tulisi selväksi vähemmälläkin spedeilyllä. Karikatyyreistä menee terä, kun niiltä viedään oivaltavuus. Lapsikatsojan voi olla vaikea ymmärtää aikuishahmojen tarkoitusta, kun hän ei pysty asemoimaan ylilyötyjä hahmoja omaan kokemusmaailmaansa.

Iiro Rantalan säveltämä erinomainen musiikki svengaa kuitenkin niin purevasti, että rytmijalka polkee yli-ilveilevät aikuiset unohduksen varjoon – yhtä lukuun ottamatta. Oransseihin urheilushortseihin sonnustautunut Martti Syrjä on pysyvästi tajuntaan jäävä näky.