Pieniä eroja ja Greippi valkokangas

Näyttelijänä ja laulaja-lauluntekijänä tunnetuksi tulleesta Mari Rantasilasta on vaivihkaa kehittymässä myös ohjaajakyky. Rantasilan tunnin mittainen tuore näytelmäelokuva Pieniä eroja on saanut sisällöllisestikin sopivasti seurakseen jo 1999 valmistuneen puolituntisen Greipin, jotta kokoillan näytäntö tulisi täyteen. Ja toivottavasti myös penkit, sillä sen lisäksi, että kaavamittoihin sopimattomien elokuvien näyttäminen on elokuvien levittäjältä sinänsä kunnioitettava teko, ovat elokuvat myös teatteriin lähtemisen arvoisia.

Molemmat elokuvat katsovat maailmaansa hiukan poikkeuksellisen ja omalla tavallaan sopeutumattoman tytön tajunnasta. Ihmisen pään sisään pyrkiminen on elokuvalle tunnetusti vielä hankalampaa kuin kirjallisuudelle, mutta Rantasila on välineen rajoitukset huomioon ottaen onnistunut tässä aika hyvin ja paremmin.

Greipin päähenkilö on alakoululainen Greta eli Greippi, joka etsii kontaktia aikuisiin. Koulusta, josta lahjakas tyttö suoriutuu rokulipäivistä huolimatta, sitä ei löydy. Ei myös parhaan kaverin kotoa, sillä sen ovet sulkeutuvat, kun kaverin koulumenestyksen katsotaan Greipin seurassa kärsivän. Ainoaksi aikuissuhteeksi Greipille jää mykkä kissa-hiiri -leikki maksimarketin kassarouvan kanssa. Kaikkein vähiten aikuista Greta löytää kotoaan, äiti on läsnä vain äänenä puhelimessa. Loppuun asti sisustettuun kotiin ei kyllä mitään muuta elämää mahtuisikaan.

Pienien erojen Salla on puolestaan juuri yläasteelle siirtynyt, kavereitaan kehittyneempi tyttö, jonka ihmissuhdetta entiseen alakoulunopettajaansa Tarsalaan elokuva seuraa. Näennäisesti kaveruutena alkanut suhde on selvästi alusta alkaen menossa liian pitkälle. Toisaalta koko juttu on tulkittavissa teinitytön fantasiaksi, toisaalta kaikki on juuri ja juuri riittävän uskottavaa ollakseen totta. Fantasian ja todellisuudeksi kutsutun välille elokuva kehrää taitavan punoksen, jossa rajapinta häälyy kohtausten välillä ja jopa otosten sisällä.

Sekä Greippi että Pieniä eroja ovat ilmeisen tarkoituksellisesti tarinallisilta asetelmiltaan karikatyyrimaisia ja voimakkaasta päähenkilön painotuksesta johtuen elokuvien muut henkilöt vaikuttavat luonnosmaisilta. Pelkistäessään ulkoisen maailman suuret liikkeet Rantasila onnistuu kiinnittämään huomion siihen, mikä ihmisen arkikokemuksessa on kuitenkin merkitsevintä: eivät suurella ryminällä vyöryvät tapahtumat, vaan toisen ihmisen etsintä, pienet nyanssit ja niiden päässä pyörittely.