Kulkuset kulkuset valkokangas

Joulu, tai ylipäätään mikä tahansa sukujuhla, toimii tunnetusti oivallisena näyttämönä laittaa yhteen ihmisiä, jotka eivät soita samassa sävellajissa. Muodollisten alkuhymnien jälkeen riitasoinnut alkavat erottautua ja kakofonia on valmis. Asetelmasta on tehty monenlaista Thomas Vinterbergin mestarillisesta Juhlat-elokuvasta (1998) aina Taru Mäkelän vastenmieliseen joulukalkkunaan Täydellinen joulu (2019).

Elokuvallistetuissa sukulaisriennoissa kömpelöt komediat ovat olleet tavallisimpia suorituksia Täydellisen joulun tapaan. Se oli vieläpä kierrätystavaraa eli ruotsalaiskomedian ideaton suomalaisversiointi, joka ei juuri kiitosta kerännyt, katsojia kyllä. Reilusti yli satatuhatta katsojaa lienee houkuttanut Mäkelää ja tuottaja Jesse Fryckmania käymään jälleen jouluvieraissa länsinaapurissa. Tällä kertaa aihioksi on löytynyt meillä tuntemattomammaksi jäänyt komedia En underbar jävla jul (2015), jossa homopariskunta kutsuu enemmän ja vähemmän suvaitsevat perheensä yhteiseen joulunviettoon.

Kulkuset kulkuset alkaa aavistuksen lupaavammin kuin Täydellinen joulu. Teennäisestä uusioperhesekoilusta on siirrytty uuden perhekäsityksen pariin, mikä lähtökohtaisesti on myönteistä, jopa kiinnostavaa. Kokonaan toinen asia on, mitä asetelmasta saadaan irti.

Nuorempaa näyttelijäpolvea edustavat Christoffer Strandberg, Antti Tuomas Heikkinen ja Sonja Salminen esittävät ihan luontevanoloisesti uudenlaista perhettä. Kolmen aikuisen perheeseen odotetaan lisäystä ja tämä yllätys on tarkoitus kertoa sukulaisille jouluna. Tilanne on kimurantti, sillä kukaan sukulaisista ei tiedä uudesta perheyhteisöstä ja osalle sukulaisista jo homoseksuaalisuudessakin on työstämistä.

Ilmeisesti tekijöiden näkövinkkelistä tällainen ei voi olla muuta kuin ratkiriemukkaan hauskaa. Hauskuudesta on vaikea sanoa, mutta terävää ja kipeääkin huumoria asetelma olisi tarjonnut, jos sellaiseen olisi rohjettu. Yhden ohikiitävän kohtauksen tätä tavoitellaan Martti Suosalon esittämän lakimiesisän raivopurkauksen myötä, mutta se jää yksittäiseksi irtiotoksi kovin löysäksi jäävässä hoopoilussa.

Jonkin asian tai ilmiön normalisoitumisesta kertoo yleensä se, että siitä tehdään huumoria esimerkiksi valtavirtaelokuvaan. Vuonna 2022 rautalangasta väännetty ”homohuumori” näyttäytyy jo hivenen kummallisena ja jopa aavistuksen ajastaan jääneeltä. Toisaalta, kun on kuunnellut eduskunnassakin käytävää keskustelua vireillä olevien lakihankkeiden tiimoilta, niin Suomi taitaa arvomaailmoiltaan olla edelleen sellainen peräjunttila, että näinkin alkeellinen ummehtuneisuuden tuuletusyritys saattaa saada vastakaikua.

Sitä ei voi kiistää, etteikö elokuvaan olisi kirjoitettu inhimillisesti tunnistettavia tilanteita, jotka voivat olla kipeitä ja vaikeita. Vanhempien odotukset suhteessa lapsiinsa eivät useinkaan ole täysin ongelmattomia ja toisen näkeminen omana itsenään ja sellaisenaan kuin on, ei ole aina helppoa.

Tällaisen problematiikan käsittely vaatisi kuitenkin aivan erilaista rohkeutta, mihin tekijöillä on ollut rahkeita. Kipeät teemat on kepeästi kuitattu ja lakaistu mukavasti maton alle joulun suomalla harmonialla ja yhteisymmärryksellä. Jouluna jos koskaan kiperimmätkin moraalikarikot ylitetään tuosta vain yhdessä seilaten kohti loppuelämän auvoa. Tällaisella liirumlaarumilla ollaan melkoisella moraalisella tuuliajolla.

Elokuvakierrätyksen hengessä kierrätetään hieman kritiikkiäkin. Se, mitä Leo Nordberg totesi Elokuva-Aitassa 62 vuotta sitten suunnilleen saman tasoisesta elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä, sopii suorana lainana hyvin kiteyttämään myös Kulkuset kulkuset -elokuvan: ”Se ei ole parempi eikä huonompi kuin tusina edeltäjäänsä – jättääpä vain taas katsojalle sellaisen tunteen kuin olisi tullut juoduksi tynnyrillinen tervaa.”