Juhlat valkokangas

Dogma 95 -manifestin saattelemista elokuvista nähdään jo toinen eikä laatu huonone. Thomas Vinterbergin Juhlat (Dogmi 1) jatkaa samaa teknistä ja kerronnallista kuvakieltä kuin mitä Lars von Trierin Idiootit jo meille esitteli. Kaukana toisistaan ei ole myöskään näiden elokuvien ihmistyypit, porvarillisessa tai vähintään keskiluokkaisessa elämässä seonneita nähdään kummassakin mestariteoksessa.

Juhlien tapahtumat keskittyvät erään rikkaan perheen isän 60-vuotispäivien ympärille. Loisteliaaseen kartanoon kokoontuu suuri määrä sukulaisia Fannyn ja Alexanderin joulunviettoa muistuttavaan tapaan. Vinterberg näyttää jo alussa juhlien päätekijät perheen kolmen jo aikuisen lapsen saapuessa mitä idioottimaisimmilla tavoilla isänsä merkkipäiville.

Kaksi sisaruksista yrittävät aluksi pitäytyä väenvängällä vanhemman väen ylläpitämässä hyväntuulisen turvallisessa teeskentelyssä, mutta kolmannella on jo alkuunsa paha olla. Hänellä onkin tärkeää kerrottavaa maljapuheessaan isälleen, joka saakin lukuisten sukulaistensa ympäröimänä muistella, kuinka aikoinaan raiskasi poikaansa ja tämän kaksoissisarta.

Insestisyytökset eivät kuitenkaan vielä saa juhlaväkeä kaatamaan kuppejaan. Meno jatkuu kankeasti vitsaillen, dementoituneen isoisän kertoessa samaa vitsikästä juttua uudestaan ja uudestaan kohteliaasti hiljaiselle pöytäseurueelle. Toisaalla seremoniamestari viihdyttää paskapuheillaan ja pianisti soittaa "jotain kevyttä". Vasta, kun yksi sisaruksista lukee kuolleen sisarensa jättämän karun kirjeen pöytäväki hiljentyy. Tosin, kohta taas lauletaan kännissä viattoman rasistista yhteislaulua sukuun juuri saapuneen mustan miehen kunniaksi.

Tällaisia armottomia sukujuhlia on kiehtova seurata ulkoa, vaikkei niihin välttämättä itse kuitenkaan haluaisi mukaan... Periaatteessa tapahtumat ovat mille tahansa sukukokoontumiselle ominaiset, Vinterberg vie vain ne äärimmilleen. Ensin hymistellään etiketin mukaisesti, kunnes tunnelman hiukan alkoholin avulla vapautuessa joku paljastaa jotain raflaavaa ja lopuksi ollaankin täyskännissä tekemässä mitä sattuu.

Nämä juhlat tuo mieleen Robert Altmanin Mitkä häät! (A Wedding, 1978), jossa suku kokoontui häänviettoon yhtä katastrofaalisissa merkeissä. Altman tarkkaili tapahtumia ulkonevasti satiirin keinoin, mutta Vinterberg onnistuu menemään myös henkilöiden sisäiseen maailmaan. Tästä on merkkinä erittäin koskettavasti toteutettu unijakso, joka toimii hyvänä esimerkkinä Dogman kritisoijille siitä, että myös askeettisin menetelmin saa aikaan visuaalisesti vaikuttavaa elokuvaa.

Juhlat on nuoremman polven kapinaa vanhempiensa vanhentunutta maailmankuvaa vastaan. Valta suvun ikäluokkien erilaisten asenteiden välillä pitäisi saada vaihtumaan. Vinterbergin sympatiat tuntuvatkin olevan paljolti suvun nuoremmissa, vaikka hän kuvaakin heitä yhtä typerinä kuin vanhempaakin väkeä. Lopussa kuitenkin havainnollistuu, kuinka syvästi inhimillisistä tunteista suvun keskeiset alistamiset, nöyryytykset ja pahoinvoinnit johtavat. Tunnelma on ulkopuolisesta nautinnollisen voyeuristinen, mutta kasvattaa sukujuhlia kiertäneessä katsojassa myös ahdistunutta pelkoa. Kostamalla kipeät loukkaukset ei läheisyyden tarvetta pakoon pääse.