Tämä maa valkokangas

Berliinin elokuvajuhlilla 2022 pääpalkinnon eli Kultaisen karhun voittanut Tämä maa on ohjaaja ja käsikirjoittaja Carla Simónin toinen pitkä elokuva. Simón on aiemmin ohjannut lähinnä lyhytelokuvia, joista suurin osa on ollut lyhyitä dokumentteja. Esikoispitkä Estiu 1993 vuodelta 2017 kertoi orpotytöstä, joka sai uuden kodin maaseudulta. Myös Tämä maa sijoittuu agraariin ympäristöön, ja Simónin tausta dokumenttien parissa näkyy elokuvan dokumentaarisessa kerrontatyylissä.

Elokuva sijoittuu katalonialaiselle maatilalle, jossa kasvatetaan pääasiassa persikoita. Kuvauspaikat ovat aitoja, ollaan katalonialaisella maanviljelysalueella, syrjässä suurkaupunki Barcelonasta ja muista suurista asutuskeskuksista. Espanjalaiseen – vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa katalonialaiseen – tyyliin tilalla asuu kolme sukupolvea, ja elokuvassa tuodaankin esiin kaikkien kokemusmaailma hieman eri näkövinkkeleistä.

Käsitys maailmasta ja sen menosta on eri isoisälle, pojalle ja eri asteisia kehitysvaiheita edustaville lapsille. Lapset ja vanhukset ovat läsnä, näkyvät ja kuuluvat niin arjessa kuin juhlassakin, ja tässä elokuva poikkeaa piristävällä tavalla pohjoisen Euroopan eri sukupolvien eristäytyneestä elämäntyylistä ja sen kuvauksista. Elokuvan valoisinta antia on lasten leikkien seuraaminen ympäristössä, jossa saa rauhassa juosta, riehua ja kokea seikkailuja. Kaukana tuntuvat olevan umpitylsät EU-säädösten mukaiset leikkikentät ja ainainen aikuisten valvova katse.

Ohjaaja halusi autenttisuuden takaamiseksi käyttää amatöörinäyttelijöitä, jotka rekrytoitiin alueelta. Elokuvan ihmiset puhuvat paikallisia kieliä eli katalaania ja espanjaa omalla murteellaan. Simón käyttää jatkuvaa lähikuvaa ja käsivarakameraa läsnäolon tuntua vahvistaakseen. Keinoista voi olla montaa mieltä, ja ainakin itseäni heiluvan kuvan ja näyttelijöiden selkien seuraaminen alkoi jo hieman rasittaa, ja autenttisuus kääntyi jopa etäännyttäväksi elementiksi.

Elokuvan persikanviljelijät ovat ahdingossa, sillä työn hedelmistä ei makseta riittävää korvausta, niin että sillä eläisi. Selkävaivaisen isän jääräpäinen puurtaminen alkaa ahdistaa. Mies on kuin puskutraktori, jolla ei ole enää määränpäätä, kunhan mennään eteenpäin. Kataloniassa tuntuu riittävän vielä vettä, sillä sen verran reilusti sitä elokuvassa riittää lotrattavaksi kasteluun ja jopa uima-altaaseen. Missä siis vika? Siihen ei elokuvassa vastata. Jotain on vain peruuttamattomasti pielessä.

Puita hoitava, sadon keräävä ja siitä elävä perhe ei omista maata. Kohta ei ole varaa palkata edes Afrikasta tulleita siirtolaisia. Koko perhe kerääntyy yhteen sadonkorjuuseen, ja vielä hetken kaikki ovat yhdessä. Isoisä on aikoinaan tehnyt herrasmiessopimuksen maanomistajien kanssa, papereita ei ole tarvittu, miehen sanaan on voinut luottaa. Mutta nyt maalla olisi jälleen rahaksi muutettavaa arvoa, sillä maailma haluaa vihreän siirtymän. Ja mitä Iberian niemimaalla on riittävästi? Aurinkoa.

Siispä persikkapuut aurinkopaneeleiksi, tuumaa paikallinen maanomistaja. Herää kysymys, kenellä on oikeus väittää omistavansa maan? Paneelien parissa riittää töitä myös muutamalle viljelijälle, jos nämä ymmärtävät oman parhaansa. Mutta isää korpeaa, hän haluaisi tehdä sitä mitä ennenkin, mitä hänen isänsä ja tämän isä tekivät. Hän haluaa nähdä kättensä työn. Hän on vastarintamies, joka ei ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää muutosta. Hienovaraisesti ohjaaja vihjaa, että sukupolvien ketju on katkeamassa ja pojat eivät ehkä haluakaan enää samaa loputonta raatamista kuin isänsä. Ehkä isällekin tekisi ihan hyvää katsoa ympärilleen ja nähdä vaihtoehtoja.

Ohjaaja Simón seuraa ihmisiä maisemassa ja taltioi kuin sivuhuomioina näiden välisiä suhteita ja jännitteitä, joita muutos tuo mukanaan. Kerrontatyyli on kauttaaltaan lakoninen ja toteava, katsojalle jätetään runsaasti tilaa tehdä omia huomioitaan ja johtopäätöksiään. Itse olisin kaivannut persikanviljelijäperheen yksityisen ahdingon sitomista suurempaan kuvaan ympäristön tilasta, maanviljelijöiden ahdingosta ylipäätään sekä oikeudenmukaisesta tulonjaosta. Ehkä moinen olisi vaatinut jo dokumentin, tai sitten Ken Loachin ohjaajakseen.