Mieletön elokuu valkokangas

Taru Mäkelän edellinen näytelmäelokuva Varasto (2011) oli menestys. Hyvän näyttelijätyön siivittämä arkinen komedia upposi suureen yleisöön, vaikka elokuvataiteelliset ansiot jäivätkin vähemmälle. Hyviä näyttelijöitä ja komediaa löytyy myös Mäkelän uudesta elokuvasta Mieletön elokuu, jossa kaksi paria ihastuu ja rakastuu yli ideologisten rajojen nuorisofestivaalilla Helsingissä vuonna 1962.

Epookki ja komedia eivät ole kovin tavallinen yhdistelmä. Elokuvan saralla epookki on useimmiten yhtä kuin vakava draama. Elokuvan ei toki tarvitse olla karsinoiden vanki, mutta Mielettömästä elokuusta on vaikea saada otetta, koska siinä haudanvakavat kohtaukset vuorottelevat lähes farssahtavan pelleilyn kanssa. Historiallisen silmälumeen alla kyse on kovin tavanomaisesta romanttisesta komediasta.

Elokuvan lähtökohta on lupaava. Pienten ihmisten kohtaloiden kautta peilataan ideologisten järjestelmien järjettömyyttä suhteessa ihmisten inhimillisiin tarpeisiin. Tämä korostuu erityisesti tarinan vanhemman pääosaparin kohdalla. Hatuntekijän ja muusikon jälleennäkemisessä vuoden 1962 Helsingissä on tarvittavaa draamaa ja taianomaisuutta. Vapaassa nuoruudessaan ennen toista maailmansotaa he ihastuivat, mutta sota ja sitä seurannut ideologinen esirippu erottivat rakastavaiset toisistaan vuosikymmeniksi. Jälleennäkeminen ja sitä seuraavat tapahtumat ovat uskottavia kaikessa kohtalonomaisuudessaan.

Toisin on elokuvan nuoremman pariskunnan kanssa. Vaikka nuorena koettu rakastuminen on tunnetusti vahva tunne, nuoren miehen tiukasti omaksuma ideologia karisee kovin heppoisesti parin päivän ihastumisen seurauksena puhumattakaan kaupunkilaistuneen maalaistytön naiiviudesta. Nuori pari jää uskottavuudessa, karismassa ja koskettavuudessa täysin vanhemman parin varjoon, ja tuntuu siksi turhalta painolastilta. Sama pätee hatuntekijän naapurissa asuvaan poliisikomentajaan, jonka kohellukset koettelevat elokuvan mielekkyyttä aivan turhaan.

Tarinan sivujuonteet ovat turhanoloisia rönsyjä, jotka saavat kerronnan junnaamaan monessa kohdin paikoillaan. Sivujuonteet ovat myös sikäli tarpeettomia, että ne eivät liiemmin syvennä pääosaparin tarinaa vaan lähinnä naaraavat kosketuspintaa mahdollisimman laajalle yleisölle yrittäen samalla poimia historiasta jotain olennaista ajankuvaa avartamaan. Tämä kaikki olisi onnistunut pelkkään pääosapariskuntaankin keskittymällä.

Sinällään Mäkelä avaa historiaa elokuvan keinoin taitavasti ja ajankuva on pieteetillä toteutettu. Nuorisofestivaalia ja kylmän sodan kahlitsemaa maailmanpolitiikkaa ei väännetä katsojalle rautalangasta. Asiat avautuvat elokuvan maailman kautta luontevasti niillekin, jotka ovat ajanjaksoa käsitelleen historiantunnin torkkuneet. Marginaalissa vilahtavasta Kekkosesta ja hänen Suomestaan saadaan huomattavasti enemmän irti kuin pahnanpohjimmaisiin vajonneessa Kekkonen tulee! -komediassa.

Mielettömässä elokuussa on paljon potentiaalia, mutta lopputulos on mitäänsanomaton. Elokuvan fokus hukkuu rönsyihin ja laiskaan kerrontaan. Pääosapari olisi ansainnut enemmän. Kenties epookissa kannattaisi sittenkin keskittyä komedian sijaan draamaan.