Pikkusisar valkokangas

Suomen kohtalonhetket toisessa maailmansodassa kiinnostavat edelleen suurta yleisöä enemmän kuin esimerkiksi hyvinvointivaltion rakentamisprojekti. Pikkusisar ei ole sotaelokuva, mutta juuri sotaelokuvana sitä kannattaisi markkinoida. Ei siksi, että elokuvassa kuvattaisiin varsinaisia sotatapahtumia, vaan siksi, että sen kertoma tarina koskettaa varmasti sodan kotirintamalla kokeneita ihmisiä. Ja heitä on sentään jäljellä paljon enemmän kuin etulinjan miehiä, joista tähänastiset sotaelokuvat ovat enimmäkseen kertoneet.

Pikkusisarella on tärkeä historiallinen, terapeuttinen tehtävänsä yrittäessään kuvata sodan käytännön seurauksia naisen näkökulmasta. Lotat ovat jo saaneet kunnianpalautuksensa, joten ehkä Mäkelän elokuva kääntää huomion nyt vapaaehtoisiin apusisariin. Katri Ruuska (Vera Kiiskinen) on talvisodan seurauksena leskeksi jäänyt nuori nainen, joka jatkosodan aikana pestautuu apusisareksi helsinkiläiseen sotasairaalaan. Siellä suojattua elämää viettänyt herkkä nainen kohtaa sodan todellisuuden ja joutuu arvioimaan omia elämänvalintojaan. Naapurin poika Eero (Tarmo Ruubel) lähtee rintamalle ja lähettää Katrille ujoja rakkauskirjeitä. Sairaalassa Katri tutustuu päähän haavoittuneeseen Arvoon (Kai Lehtinen), runoja lausuvaan rempseään savolaisjätkään. Valinta kahden kilpakosijan välillä ei ole leskinaiselle helppo, sillä sotavuosina yksilön vapaus päättää asioistaan rusentuu suurempien kollektiivisten voimien alle. Tunteille ei saa antaa liikaa sijaa.

Uudet suomalaiset elokuvat ovat saaneet kovasti kehuja visuaalisen ilmaisun notkeudesta, eikä Pikkusisar tee tässä suhteessa poikkeusta. Hautajaisista alkavan ja perikansalliseen tapaan järvimaisemaan päättyvä elokuva säilyttää ryhtinsä eikä sorru sellaiseen episodimaisuuteen kuin Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus. Vera Kiiskisessä on hämmentynyttä aistikkuutta, kun taas Kai Lehtisen juurevaa työskentelyä on aina ilo seurata. Sivuosissa vilahtelee tuttuja kasvoja Jukka Sipilästä Jukka-Pekka Paloon, mutta kiinnostavimman suorituksen tekee "grand old man" Pentti Siimes. Erityismaininnan ansaitsee Jukka Siikavireen säveltämä musiikki - kaunista, komeaa ja mieleenpainuvaa!

Vahvasta latauksestaan huolimatta Pikkusisar taiteilee välillä vaarallisen lähellä herttasarjamaista "sydämen valinta" -asetelmaa. Onneksi lopussa sentään ilmeisimmät melodramaattiset ansat vältetään, kun Veera tekee päätöksensä itsenäisenä, miesten päätöksistä riippumattomana naisena. Kolmiodraama ja historiallinen epookki eivät aina kohtaa sujuvimmalla mahdollisella tavalla, mitä pitäisin Pikkusisaren ainoana ja merkittävänä heikkoutena.

Taru Mäkelän ja Raija Talvion tavoite on kunnianhimoinen: pyrkiä nostamaan esiin sodan pieniä tarinoita suurien kamppailujen sijaan. Rukajärven tie antoi jo osviittaa siitä, että ensi vuosituhannella on jo mahdollista tarkastella niitä "isompiakin" aiheita ilman kansallisen uhon tai nöyristelyn painolastia, vain kertomuksina sodan eri tavoin kokeneista ihmisistä. Niille kertomuksille - pienille ja suurille, on kysyntää.