Rehellisen viallisia ihmisiä

Niin dokumenttien, pitkien fiktioelokuvien kuin teatteriproduktioiden ohjaajana toiminut Taru Mäkelä sai ensikosketuksensa elokuvantekoon opintojensa kautta. Vuonna 1983 valmistunut W oli kunnianosoitus Fritz Langin M:lle. Varaston pohjatekstinä toimineen romaanin kirjoittaneen Arto Salmisen Mäkelä tunsi jo vuosien takaa.

Arto Salminen on koulukavereitani ja vaikka emme olleetkaan hirmu läheisiä ystäviä, niin kuitenkin saman kaupunginosan lapsia ja tunsimme toisemme. Olimme seuranneet toistemme uria ja oli puhetta, että tekisimme jotain yhdessä. Paskateoria (2001) oli Arton romaani, jonka hän itse dramatisoi ja minä ohjasin teatteriin (2007).

Teatterinäytelmästä alkaneesta yhteistyöstä oli lyhyt matka valkokankaalle.

Puhuimme, että tekisimme jonkin elokuvan, mutta Arto kuoli äkillisesti syksyllä 2005. Tapahtuma pysäytti, enkä miettinyt elokuvaa vähään aikaan. Muutama vuosi sitten asia tuli kuitenkin mieleeni ja aloin suunnitella elokuvaa Arton Varasto-romaanista, joka oli aiemmin tehty jo näytelmänä.

Elokuva on aika uskollinen alkuperäisteokselle. Veli-Pekka Hänninen, joka on tehnyt käsikirjoituksen, on lukenut myös teatteridramatisoinnin. Toisaalta teatteriversiokin oli Arton itsensä kirjoittama. Olen nähnyt näytelmästä muutamiakin versiota ja olemme pyrkineet siihen, että Salmisen henki ylimalkaan olisi läsnä.

Arto Salmisen puolentusinaa teosta kattavasta bibliografiasta olisi löytynyt muitakin filmatisoitavaksi kelpaavia teoksia kuin Varasto. Remuinen työläiskomedia päätyi valkokankaalle niin taiteellisten kuin puhtaasti käytännönläheistenkin seikkojen vuoksi.

Se on hyvin elokuvallinen, ihanat hahmot ja tuotannollisesti aika pienimuotoinen. Tämä on tuotantoyhtiömme Kinoston ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva. Olemme Jouko Seppälän kanssa myös vastaavia tuottajia. Ajattelimme, että tämä on hallittavissa oleva riski.

Salmisen työt ovat kauttaaltaan sohineet uusliberalistista talousmallia ja sen osin vaiettuja herkkiä paikkoja. Varastonkin päärooleissa nähdään pintapuolisesti hällä väliä -asenteella eläviä rautakaupan duunareita. Vaikka ohjaaja Mäkelä näkee Suomen valitettavasti jakaantuvan luokkayhteiskunnaksi, ei Varasto ole kuitenkaan manifesti.

Se mikä Arto Salmisen tekstissä on niin ihanaa, on sen rehellinen ihmissielun läpivalaisu. Varasto on täynnä vastakkainasetteluja, mutta tyypillistä sosialistisen realismin sisäistänyttä puhdasotsaista päähenkilöä ei ole. Kaikki tarinan ihmiset ovat omalla tavallaan vähän viallisia, niin kuin me ihmiset olemme. Kaikessa paskapäisyydessäänkin ne ovat kuitenkin kauhean rakastettavia. Katajastakin tykkään ihan hirveästi. Jokaisella on tehtävänsä yhteiskunnassa ja self made manit laittavat asioita tapahtumaan. Hän kuitenkin työllisti nämä kaverit. Ei sitä nyt rukoilemalla rikastuta. Tai ehkä joku voi.

Mäkelä ei koekuvaa näyttelijäehdokkaita, jollei kyse ole lapsirooleista. Hän tosin pilke silmäkulmassa tarkentaa, että Varasto-leffan sylivauvoja ei kameran eteen rahdattu, vaan heidät tilattiin mistä saatiin. Ohjaajalla on kuitenkin vahva näkemys siitä, kuka mihinkin rooliin parhaiten istuisi.

Ajattelen aina, että näen sieluni silmin kuka olisi hyvä näyttelijä kuhunkin rooliin. Sillä tekniikalla myös Varaston cast kasattiin. Elokuva on miehen kehityspolku ja muutenkin aika miehinen tarina. Tuntui, että ensimmäisenä pitää lähteä liikkeelle naisesta: kuka on se pallosalama, joka saa kaiken aikaan. Minttu Mustakallio tuli ensimmäisenä mieleen ja kun hän lähti mukaan, niin palapelin sai aika nopeasti kasaan.

Monissa komediaan kallellaan olevissa elokuvissa improvisaation rooli voi olla hyvinkin merkittävä lopputuloksen kannalta. Tällä kertaa käsikirjoitus ei ollut kuitenkaan vain hutera ohjenuora vaan sitä noudatettiin varsin tarkkaan.

Arto Salmisen dialogi on niin tärisyttävän hienoa, että sitä ei halua ruveta sorkkimaan. Etsimiseen ja kokeiluun on kuitenkin ollut tilaa. Harjoittelimme jonkin verran etukäteen, joten näyttelijöillä on sävelet hanskassa. Annoin mahdollisuuden hakea asioita, mutta kauheasti elokuvassa ei ole suoraa improvisaatiota.

Kaksikymmentäpäiväinen kuvausaikataulu aiheutti omat kommervenkkinsa, mutta eniten tuskaa tuottanut jakso oli osa jälkituotantoa.

Loppuanimaation kanssa meni ihan hirveästi aikaa ajoitusten ja muiden asioiden kanssa. Käväisi mielessä, että tämä on aika vaikeaa.

Pääkuvausjakso oli viime vuoden syksyllä ja lisäksi kuvattiin joitakin päiviä talvella. Kuvauspäivien vähyydestä johtuen oli ensiarvoisen tärkeää, että meillä oli erittäin ammattitaitoiset näyttelijät. Näin ollen kuvaustilanteessa tahti pysyi tiiviinä, ei tarvinnut miettiä mitä ja miten tehdään.

Opiskeluaikoinaan elokuvakriitikkona toiminut Mäkelä lukee omien tuotostensa arviot, vaikka se ei aina niin kivaa olekaan.

Olen iloinen, jos huomaan, että kriitikko on samalla aallonpituudella kuin minä eli ymmärtänyt sen asian, mitä olen ajanut takaa. Koetan olla menemättä kritiikkeihin tunnetasolla mukaan, olivat ne sitten kehuja tai haukkuja. Täytyy pitää kiinni omasta jutustaan. Totta kai on kiusallista ja tuskallista lukea, kun oikein haukutaan. Ei kukaan ole syntyjään masokisti.

Varaston jälkeiset suunnitelmat ovat Mäkelällä jo tiedossa. Työn alla on Viruhotelli – oratorio talolle -dokumentti. Suomalaisten urakoitsijoiden vastoinkäymisten saattelemana rakentama ja KGB:n salakuuntelema hotelli näki Neuvostoliiton kaksi viimeistä vuosikymmentä ja on edelleen toiminnassa.

Dokumentti on kuitenkin nyt hieman vaiheessa, mutta jahka Varaston markkinointikiireistä vapaudutaan, niin sitten jatketaan.

Lue myös