Maailman vankeina

Yksi tehokkaimpia keinoja manipuloida katsojien tunteita on kuvata söpöä, viatonta lasta, jonka viattomuus on uhattuna. Nämä elokuvat jakautuvat valitettavan usein joko synkkyydellä mässäileviin naturalistisiin kärsimystarinoihin tai imeliin lapsenkasvoilla mässäileviin kaikilla-on-kivaa -draamoihin, eivätkä ne kykene löytämään tasapainoa. Lenny Abrahamsonin ohjaama neljän Oscarin ehdokas Room yrittää vaihteeksi olla molempia. Kiinnostavat lähtökohdat huomioiden on harmi, että se ei loista kummassakaan lajissa, vaan hukkaa mahdollisuutensa sekavuuteen.

RoomJack (Jacob Tremblay) on juuri viisi vuotta täyttänyt poika, joka ei ole ikinä käynyt kotinsa Huoneen ulkopuolella ja jonka mielikuvitusmaailmassa ei ole olemassa muita ihmisiä kuin äiti Joy (Brie Larson) ja Vanha Kehno (Sean Bridgers). Todellisessa maailmassa Vanha Kehno on sieppaaja, joka on pitänyt Joyta ja Jackia vankinaan puutarhavajassa vuosikausien ajan, ja nyt Joy päättää vihdoinkin paeta Jackin avustuksella.

Elokuva alkaa voimakkailla lähikuvilla ja Jackin kertojaäänellä. Likaiset pinnat asetetaan kauniiden kasvojen kanssa rinnakkain, ja heti alusta alkaen elokuva korostaa viattomuuden ja ruman ulkomaailman välistä ristiriitaa. Tämä tehdään melko alleviivaavasti, ja meno vain kiihtyy siirryttäessä myöhempiin näytöksiin. Alku antaa lupausta siitä, että elokuva voisi muuttua lapsen näkökulmasta kerrotuksi fantasiamaiseksi saduksi hieman Beasts of the Southern Wildin (2012) tapaan, mutta se saa väistyä silotellun elokuvamaisen realismin tieltä.

RoomTässä kohtaa, noin puolen tunnin jälkeen, elokuva tekee jyrkän mahalaskun ja hukkaa suuret mahdollisuutensa kömpelön ja epäuskottavan käsikirjoituksen vuoksi. Emma Donoghue, jonka romaaniin tarina perustuu, on selvästi yrittänyt kirjoittaa hahmoistaan aitoja, samastuttavia ja psykologisesti uskottavia, mutta lopputulos jää epätasaiseksi. Uskottavaa kohtausta seuraa aina epäuskottava, syy-seuraussuhteet ovat liian yksioikoisia, ja elokuvan rytmitys kärsii tästä suuresti. Viimeinen näytös, joka kestää lähes puolet elokuvasta, on aivan liian raskas ja täyteen ahdettu.

Se, missä elokuva luo parhaat hetkensä, on hieman yllättäen sen sisältämä jännityselementti. Vaikka katsoja pystyykin ennakoimaan paljon, ovat muutamat kohtaukset jopa piinaavia katsoa. Tästä suurin kiitos kuuluu upeasti näyttelevälle Jacob Tremblaylle, joka hallitsee täydellisesti elokuvaa, vaikka ainoastaan Brie Larson saikin roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Myös taitavalla leikkauksella on osansa jännityksen luomisessa, mutta sen päälle lyöty melodramaattinen musiikki on hieman halpamainen tehokeino.

RoomVaikka Room toimiikin aivan kelvollisena jännitysdraamana etenkin sen ensimmäisen puoliskon ajan, sen suurin ongelma on fokuksen täydellisessä puutteessa. Elokuva yrittää ahmia kaikki mahdolliset hahmojen kohtaamat ongelmat, käsitellä niitä realistisesti ja tämän jälkeen kuorruttaa kaikki ikävät asiat lupauksilla toivosta ja viattomuuden säilyttämisestä, mitä korostamassa on hölmön pikkuvanha kertojaääni, joka olisi ehdottomasti pitänyt jättää pois.

Vapaus ja vankeus tuntuvat olevan Roomissa vain saman asian kaksi eri puolta. Kaiken tapahtuneen jälkeen Joyn on mahdotonta sopeutua normaaliin elämään. Ainoa, joka pystyy elämään, on Jack, sillä hänellä ei ole ollut elämässään muuta kuin Huone, ja vankeus muuttuu vapaudeksi sen suuremmitta tuskitta. Näin kaikki on pelastettu, ja uusi alku voi alkaa melkein kuin sormia napsauttamalla. Soraääniäkin löytyy, mutta ne huonosti rytmitetty käsikirjoitus joko vaientaa tai jättää puolitiehen.

RoomVisuaalisesti taidokas elokuva sortuu hölmön hyväntahtoiseen käsikirjoitukseen, jonka keskeltä versoo synkkyyttä, mutta sen verran sopivissa mittasuhteissa, ettei kellekään vain jää paha olo. Kaikkia miellyttämään pyrkivä hyväntahtoinen elokuva näin rankasta aiheesta jättää vähintäänkin hämmentyneen maun suuhun, eikä onnistu tavoittamaan niitä suurimpia, oikeasti katsojaa säväyttäviä tunteita.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,5 /6 henkilöä