Täällä Pohjantähden alla valkokangas

Timo Koivusalon hanketta filmata Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla on parjattu siitä asti, kun projekti tuli laajempaan tietoisuuteen. Koivusalon puuhastelua on pidetty lähes pyhäinhäväistyksenä, sillä Edvin Lainehan on ohjannut jo vuonna 1968 sen oikean ja kaikkien tunteman elokuvasovituksen, joka on myös yksi Suomen katsotuimpia elokuvia kautta aikojen.

Vastaavanlaista mielipahaa aikanaan aiheutti myös Rauni Mollbergin elokuvasovitus Tuntemattomasta sotilaasta. Olihan Laine tehnyt sen oikean Tuntemattomankin. Oikeiden elokuvaversioiden julistajilta tuppaa unohtuvan, että elokuvat ovat oman aikansa kulttuurituotteita, joiden vastaanotto, tulkinta ja ymmärrys ovat aina aika- ja paikkasidonnaisia. Siinä missä Laine nostatti kansallisaatetta sotakorvauksia maksavassa Suomessa, esitti Mollberg kolme vuosikymmentä myöhemmin minkälaista kurimusta sota oli ollut. Kummallakin elokuvalla on ollut paikkansa.

Mollbergin Tuntemattomasta on kuitenkin pitkä matka Koivusalon Pohjantähteen, sillä Mollberg teki Linnan tekstistä kokonaan uuden elokuvasovituksen, Koivusalo taas toisintaa Laineen elokuvan. Koivusalo ei tuo valkokankaalle mitään uutta tulkintaa Linnan romaaneista, vaikka ajallinen etäisyys sen olisikin mahdollistanut. Tämä on hieman sääli, sillä muilta osin Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on varsin onnistunut ja yli kolmituntisesta kestostaan huolimatta sujuva elokuva.

Erityisesti näyttelijäohjaus ja näyttelijöiden työskentely ovat aivan eri tasolla kuin monissa aiemmissa Koivusalon elokuvissa. Roolitus on kaikkiaan osunut kohdilleen ja luonnikkaiden näyttelijäsuoritusten lisäksi hahmoille on annettu tarinan kuljetuksessa riittävästi tilaa, jotta katsoja pääsee heitä lähelle. Toki Linnan teksti on kaiken perustana ja tarina vie mukanaan kertoessaan Koskeloiden suvun vaiheista muuttuvassa Suomenmaassa.

Vaikka Koivusalon Pohjantähteä pitäisikin vain uudelleenfilmatisointina, tuo se kiinnostavan ja tärkeän lisän viime vuosien sisällissotaa käsitelleisiin elokuviin. Niin Lauri Törhösen Raja 1918 kuin eritoten Aku Louhimiehen Käsky jättivät itsenäisyyden kynnyksellä käydyn valtakamppailun varsin hataran taustoittamisen varaan. Ajallinen etäisyys tapahtumiin on jo niin pitkä, että kansallisvaltion kipeitä syntyvaiheita olisi mahdollista käsitellä kiihkottomasti ja kattavasti eri näkökulmia unohtamatta, kuten Linna yli neljäkymmentä vuotta sitten  tekikin. Nyt samaa soisi tehtävän elokuvissa.

Myös nuorempien sukupolvien tulisi nähdä ja saada avoimesti tietää meillä käydyn samoja taisteluita, joita uutiskuvat ympäri maailmaa meille tuuttaavat harva se ilta. Siksi pidän Koivusalon Pohjantähteä tärkeänä elokuvana, vaikka se ei mainittavammin eroakaan Laineen elokuvasta. Historiasta tehtyjä kuvakertomuksia tarvitaan, sillä tunteisiin vetoavat kuvat jäävät mieleen oppikirjojen sanoja paremmin ja pysyvämmin. Se on elokuvan voimavara, jota soisi enemmänkin hyödynnettävän. Toivon mukaan peruskoulutukseemme alati kohdistettujen säästöjen ja leikkausten jälkeen määrärahoissa olisi edes sen verran hiluja jäljellä, että historiantunteja voitaisiin elävöittää elokuvissa käymisellä. Tämä elokuva olisi siihen mitä sopivin.