Tango kabaree valkokangas

Tuntuu hiukan tympeältä kirjoittaa kaikista uusista kotimaisista musiikkielokuvista nuivaan sävyyn. Niin kuitenkin käy, ettei Pekka Lehdon omaperäinen, korkealle tähtäävä hahmotus Aira Samulinin maailmasta pysy kasassa sen paremmin kuin Timo Koivusalon perinteisempi Rentun ruusu tai Markku Pölösen satuileva Baddingkaan.

Sinänsä Lehdon Tango Kabareella on tuskin lainkaan tekemistä kotimaiset elokuvantekijät hullaannuttaneen elämäkertagenren kanssa. Ohjaajansa edellisen työn Real McCoyn tapaan Tango Kabaree sekoittaa faktaa ja fiktiota läpitunkemattomaksi fantasian savuverhoksi. Parasta Lehdon elokuvassa on juuri tämä rohkea kokeilevuus. Hän on kotimaisista ohjaajista Jari Halosen ohella ainoa, joka uskaltaa irrotella, tunkea kuvat täyteen pöyristyttäviä yksityiskohtia ja unohtaa tarinan kerronnassa arkijärjen.

Tango Kabaree on barokkisen runsas elokuva. Sen visuaalista ilmettä ihastelee paikoitellen vilpittömästi, vaikkeivät kuvallisen ilotulituksen kaikki tarkoitusperät tyylilajien sekamelskasta aukeaisikaan. Ongelmaksi nousee moninaisten aineksien jäsentymätön sekameteli. Elokuva yhdistelee ainakin felliniläistä klovneriaa, vanhaa Suomi-farssia, 50-luvun iskelmäkarusellityyppisiä tähtikavalkadeja, hollywoodilaista backstage-musikaalia ja dokumenttimaista kerrontaa. Näyttää siltä, että elokuvan tyylilaji ja kantava idea ovat olleet hukassa vähän kaikilta asianosaisilta.

Backstage-musikaaleista on lainattu juonen perusrakenne. Elokuvassa valmistellaan kaberee-esitystä Aira Samulinin elämästä. Martti Suosalon viihdettä vaativa seremoniamestari haluaisi karsia Samulinin elämästä kaiken traagisen. Aira itse haluaisi mukaan myös kyyneleet. Vähä vähältä Airan annetaan valottaa elämäänsä yhä monipuolisemmin. Vain esityksen tuotosta kiinnostunut seremoniamestarikin alkaa lopulta heltyä.

Yleensä briljantti Martti Suosalo on jostain syystä ohjattu puhumaan hassulla äänellä ja aksentilla. Seremoniamestarin hahmon rasittavuus ja teennäisyys Samulinin kerronnallisena vastavoimana on piinallisen selvää jo alkumetreillä. Varsinkin filmin alkupuolella Samulin unohtuu lähinnä seisoskelemaan eksyneen näköisenä Suosalon melskatessa.

Real McCoyssa Lehdon tapa sotkea kuvitelmaa todelliseen vielä tuntui perustellulta. Samantapaista efektiä on haettu nytkin, marssittamalla kameran eteen leegio julkkiksia esiintymään kuka itsenään, kuka jonain muuna, kuka näiden välimuotona. Osa näistä "roolisuorituksista" tuntuu vain itsetarkoitukselliselta yritykseltä lainata elokuvalle pala näiden ihmisten valtavaa karismaa. Mutta kenen mielestä Remun, Hermusen tai Bjurströmin mukaanotto jotenkin rikastuttaa elokuvaa? He ovat varmasti Samulinin hyviäkin ystäviä, mutta filmillä turha lauma pönöttäviä amatöörejä.

Mikä vielä pahempaa, esimerkiksi Stefan Lindfors ja Jorma Uotinen saavat kunnian kokeilla kykyjään työväennäyttämötason puskakoomikkoina. Tuomari Nurmion osaksi jää parin irrallisen laulunumeron lisäksi vaania lavasteissa mystisen näköisenä.

Loppupuolellaan Tango Kabaree sentään tiivistyy. Suosalon ja Samulinin matka maalle tapaamaan Airan tytärtä on koskettava jakso. Komea on myös filmin "vedenalainen" loppukohtaus, jossa kabaree-esitys on lopulta valmistunut. Näinä parhaina hetkinään Tango Kabaree onnistuu seisomaan päähenkilönsä rinnalla tämän ehtymättömässä uskossa elämään.