Show Must Go On
Pekka Lehdon parin vuoden takainen The Real McCoy (1999) kertoi fiktiota ja faktaa hulvattomasti sekoittaen raakkirokkari Andy McCoysta. Tango Kabaree jatkaa samoilla linjoilla - vieläkin hullummin ja hulluttelevammin kuin ohjaajansa edellinen. Fantasiaelämäkerran pääosassa on yli 70-vuotias kestojulkkis Aira Samulin, joka esittää sekä itseään että tarinan käsikirjoittajien luomaa Aira Samulin -nimistä tanssikuningatarta, jonka elämästä elokuvan kehyskertomuksessa tehdään kabareeta.
Backstage-musikaalin rakennetta käyttävän fiktiivisen perustarinan rinnalla Aira kertoo oikeasta elämästään. Ja kerrottavaahan riittää, kuten kaikilla Samulinin ikäisillä huolimatta siitä, ovatko nämä toimineet suurimman osan elämästään julkisuuden valokeilassa vai eivätkö. Mukana on traagisia lapsuusmuistoja sota-ajalta, isän ja pikkusisaren kuolema, äidin sairastuminen, väkivaltainen aviomies ja oman lapsen mielisairaus. Muisteluosuudet ovat koskettavia, toisaalta hetkittäin jopa kiusallisen lähellä oikeistopopulistista propagointia ja tv-Karposta tuttua sosiaalipornoa.
Katsojalle riittää tirkisteltävää myös siksi, että elokuvaan on houkuteltu mukaan itsetarkoituksellisen iso liuta muita julkkiksia ja mediakasvoja, jotka esittävät joko itseään tai itsenään tunnistettavia fiktion vaatimia roolihahmoja. Martti Suosalon seremoniamestarin lisäksi sivuosissa vilahtelevat esimerkiksi Remu Aaltonen, Jorma Uotinen, Stefan Lindfors, Ekku Peltomäki, Tuomari Nurmio, Iiro Rantala, Anna-Kaisa Hermunen, Paula Koivuniemi, Marco Bjurström, Asko Sarkola ja Andy McCoy.
Tango Kabareen sirpalemainen ja hieman hahmottomaksi jäävä tarina yhdistettynä elokuvan yltiövisuaaliseen ylöspanoon on hämmentävä elokuvakokemus. Elokuva on kitsiä ja plastiikkia, joka naurattaa ja itkettää, ihastuttaa ja raivostuttaa. Sitä joko vihaa tai siitä pitää.
Jopa hieman häpeillen on pakko tunnustaa, että itse repesin kyynelehtimään - ja sitä on Tango Kabareen lisäksi tapahtunut viimeisen parin vuoden sisällä vain Paul Thomas Andersonin Magnoliaa ja David Lynchin Straight Storya katsoessani - filmin taannoisessa lehdistönäytöksessä. En tosin elokuvan sinänsä liikuttavimmassa kohtauksessa, jossa "The Real Aira" käy tapaamassa vammaista tytärtään hoitokodissa, vaan tarinan suuressa loppuhuipennuksessa, jossa "kuningatar L’Aira"" nousee ravintolashow’ssaan kuin renessanssimaalari Botticellin Venus ikään simpukankuoresta tanssimaan lavasteissa, jotka tuovat kaikessa korniudessaan mieleen hellyttävän kotikutoisen 1940-luvun alun Suomi-musikaalin Poretta.
(teksti on julkaistu pidempänä versiona Zoom-lehdessä, syksy 2001)
ks. ensi-ilta haastattelu
Toimituskunnan keskiarvo: 2,8 / 4 henkilöä
Seuraava:
15 minuuttia
Arvostelu elokuvasta 15 Minutes / 15 minuuttia.
Edellinen: Syötti