Syytetty vaikka toisin todistetaan

Elokuvaohjaaja Pekka Lehto tiputtelee ensi-iltoja tänä vuonna tiheään tahtiin. Kalervo Palsasta kertova fiktiivinen sielunkuvaus on ehtinyt pyöriä valkokankailla vasta kolme viikkoa, kun jo vuoronsa saa dokumentti yhdestä Suomen rikoshistorian pisimpään puidusta tapauksesta.

Ulvilan murhamysteeri johdattaa tapahtumiin, jotka käynnistyivät Tähtisentie 54:stä vuonna 2006. Tuolloin Jukka Lahti surmattiin kotonaan teräasetta sekä tylppää esinettä hyväksi käyttäen. Talossa oli samaan aikaan miehen vaimo, Anneli Auer sekä perheen neljä lasta. Auer kertoi, että tunnistamaton, mustiin pukeutunut mieshenkilö murtautui taloon ulko-oven ikkunan kautta ja hyökkäsi Jukka Lahden kimppuun. Veri- ja taistelujälkien lisäksi tapahtumista on todisteena Auerin soittama puhelu hätäkeskukseen.

Ulvilan murhamysteeriUlkopuolinen murhaaja oli pitkään poliisin päätutkintalinjana. Tutkinnanjohtajan vaihtuminen ja uudet epäilyt alkoivat kuitenkin kohdistaa syyttävän sormen Lahden vaimon suuntaan. Anneli Auerista tuli nopeasti rikoksen pääepäilty, ja samalla käynnistyi useita vuosia kestävä – ja aina vain yhä oudompia muotoja saanut – oikeusprosessi, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Rikosdokumentit lähtevät yleensä liikkeelle epäilystä. Dokumentin tekijä kyseenalaistaa tarjotun totuuden ja lähtee selvittämään faktoja ja motiiveja rikoksen sekä tutkinnan taustalla. Ulvilan murhamysteeri ei edes esitä olevansa puolueeton katsanto surman tapahtumiin tai syytöksiin Aueria kohtaan. Taustalla painavat Lehdon näkemyksen mukaan epäpätevästi hoidettu murhatutkinta, vääriä lausuntoja antavat ihmiset sekä rikospoliisiin imago. Kaiken tämän keskellä yhden henkilön oikeusmurha vain odottaa tapahtumistaan.

Ulvilan murhamysteeriLehto kyseenalaistaa – enemmän tai vähemmän epäsuorasti – tutkijoiden ja syyttäjien motiiveja, sekä korostaa koko tutkintaprosessin naurettavuutta. Ohjaajan iskemät vahvat yläkoukut ovat purevia, koska ne eivät mustamaalaa kohteitaan alleviivatusti, vaan tekevät sen harkitulla hienovaraisuudella. Lehto ei välttele systemaattisessa puolustuspuheessaan provosointia tai osoittelua, vaan kääntää ne kokonaisuuden vahvuuksiksi.

Dokumentti lepää haastateltavien henkilöiden varassa. Kolmen tutkinnanjohtajan, syyttäjän sekä puolustuksen lisäksi ääneen pääsevät myös ne, jotka olivat tapahtumien keskellä, eli Auer itse sekä hänen vanhin tyttärensä. Lehto saa taidokkaasti purettua Auerista esiin humaanin henkilön, joka usein hukkuu iltapäivälehtien etusivuilla patsastelleen tunnekylmän sosiopaatin varjoon. Emotionaalisesti vähäeleinen Auer ei enää vaikuta empatiavajaalta tappajalta, vaan pitkäaikaiseen ja hämmentävään prosessiin uupuneelta ihmiseltä.

Ulvilan murhamysteeriVastapuolen puheenvuoroille käy puolestaan toisin. Syyttäjä Jarmo Valkaman tökeröt väitteet, joissa hän hämmästelee Auerin tunnekylmyyttä, koska se ei vain ole naiselle tyypillistä, ovat ohjaajan puolelta tarkkaan valittuja. Haastattelut itsessään paljastavat koko tutkintamylläkän typerimmät hetket – kuten selvännäkijän hyödyntämisen ja poliisin hedelmättömän peiteoperaation – ilman, että kertojaäänen tarvitsee tuoda niitä pakotetusti esille.

Suurin osa argumenteista Aueria vastaan – eli lasten lausumat, valheenpaljastuskone sekä Auerin oma tunnustus – saavat vastaiskun psykologian professori Pekka Santtilalta, joka kohta kohdalta lyö alas kaikki ne todisteet, jotka puhuvat Auerin syyllisyyden puolesta. Dokumentin viimeiset sanat onkin varattu pitkälti hänelle sekä erotetulle tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahdelle.

Ulvilan murhamysteeriKuvakerronnaltaan Lehto nojaa tyyliin, jota Errol Morris käytti kaikkien aikojen parhaimpiin rikosdokumentteihin kuuluvassa elokuvassa Johtolanka (1988). Haastatteluja rytmitetään rekonstruktioilla, joissa hyödynnetään unenomaisen rauhallista kameratyöskentelyä sekä erikoislähikuvia. Hannu Pekka Vitikaisen kuvausjälki on tyylikkään elokuvamaista, ja oivallisesti toimii myös Marko Nybergin luoma musiikki, josta löytyy paljon yhtäläisyyksiä Johtolangan Phillip Glassin sävellyksiin. Morrisin elokuvasta poiketaan lähinnä tiiviimmällä leikkauksella ja ajoittaisella kertojaäänellä.

Ulvilan murhamysteeri pääsee iholle asti. Hätäpuhelutallenne ja rikospaikan tekniset valokuvat ovat hyytäviä todisteita tapahtumista, ja samalla ääneen pääsee myös ne henkilöt, jotka helposti mediamylläkässä jäävät mykiksi. Dokumentti ei pyri ratkaisemaan rikosta, mutta tarjoaa erinomaisesti rakennetun näkökulman tapahtumiin. Oli Auerin tapauksen lopputulos sitten mikä tahansa, niin Lehdon uskalias ja tehokkaan affektiivinen ohjaus ei jätä kylmäksi.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 6 henkilöä