Mielensä ohjaama

Pekka Lehdon ohjaama Palsa on käynyt läpi armottoman tuotantomyllyn. Kittiläläisestä kuvataiteilijasta, Kalervo Palsasta, kertova elokuva oli määrä päätyä valkokankaille jo vuonna 2006, mutta rahallisten ja tuotannollisten ongelmien myötä ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Aikatauluttaminen oli tarpeellista myös katsojamäärien varmistamiseksi, sillä Lehdon elokuva on markkinoinnin kannalta pahimman luokan painajainen.

PalsaPalsa ei nimittäin kovin helposti genrerajoihin istu. Kyseessä on fiktiivinen kuvaus Palsasta niin taiteilijana kuin henkilönä, mutta tästä huolimatta kyseessä ei ole elämänkertaelokuva tai taiteilijan kasvutarina. Parhaiten voitaisiin puhua eräänlaisesta mielen- ja sielunkuvauksesta, jonka pääkehyksenä on Palsan suhde naisiin sekä omaan seksuaalisuuteensa.

Kalervo Palsa oli aikalaisten silmissä kontroversiaali taiteilija, jonka teokset sisälsivät arkisten mökkimaisemien lisäksi kuolemaa, seksuaalisuutta ja perversioita käsitteleviä maalauksia. Palsa oli ärsyyntynyt oman aikansa sovinnaisuuteen ja pehmeyteen, joka tuotti arkirealismista sen puhtaimman mahdollisen version. Hän repi esille asioita, joista ei ääneen tohdittu puhua, mutta jotka kuitenkin lymysivät verhon takana jokapäiväisessä elämässämme. Kuolema oli teoksissa useasti esillä ja alastonta ihmisruumista pyöritettiin groteskilla tavalla. Tyyliään Palsa nimitti fantastiseksi realismiksi.

PalsaPalsa oli kylänsä outolintu, jolle ihmissuhteet kumpaankin sukupuoleen olivat harvinaisia. Homoseksuaalisuus on luettavissa läpi Palsan töistä, mutta taiteilija itse ei koskaan avoimesti omaa suuntautumistaan julistanut. Aiheitaan Palsa käsitteli maalauksissaan usein väkivaltaisesti, synkästi ja jopa sadistisesti.

Lehdon elokuvassa tätä koko verkostoa määrittää yksittäinen naissuhde. Tarkemmin tämä ruumiillistuu elokuvan naispääosaan, jota esittää Maria Järvenhelmi. Hän on Palsan (Janne Reinikainen) himon ja kiinnostuksen kohde, mutta silti hyvin etäinen ja vieras.

PalsaLehto on itse sanonut elokuvansa käsittelevän naispelkoa. Nainen on Palsalle kummallinen ja outo, ei niinkään ihminen, jota hän osaisi luontevasti lähestyä. Hän katselee maksusta tanssivaa stripparia tirkistysaukosta, jolloin suhde on selkeästi sovittu ja säännönmukainen. Seksuaalisuus ilmenee Palsalle jonain uhkaavana ja hyökkäävänä. Sen kautta rakentuvat äärimaskuliiniset valtasuhteet, joita Tex Willerin hahmo elokuvassa tuo esille. Eittämättä tämä kaikki on jatkuvaa ristiaallokkoa taiteilijan mielessä, johon hän pyrkii saamaan jotain selkeyttä.

Samalla tämä kuitenkin inspiroi hänen luovaa työtään taiteilijana. Tässä mielessä kyseessä on klassisen muusa-asetelman, joka kliseisyydessään kääntyy helposti elokuvaa vastaan. Näin varmasti tapahtuisi, ellei Lehdon ohjaus olisi niin tietoisen epätavallista ja konventioita karttavaa. Elokuvan miehinen fantasia asettaa naishahmon ohueksi ja olemattomaksi, mutta tarjotun näkökulman osalta tämä myös tuntuu osittain perustellulta.

Elokuvan alaotsikkona aikaisemmin kulkenut ”Kuriton käsi” tuo esille taiteilijan roolin oman mielenmaiseman kuvittajana. Palsa ei tehnyt teoksiaan halusta provosoida tai ärsyttää, vaan siksi koska hänen oli pakko. Kuten hän itse on sanonut päiväkirjoissaan: ”Minun on pakko maalata himoani ja hulluuttani, etten tekisi mitään pahempaa.” Elokuvassa käsi realisoituu ihan omaksi olomuodokseen. Se on kuin libido, joka etenee viettien varassa ilman, että Palsa pystyy sitä kontrolloimaan.

PalsaLehdon elokuville tyypillinen fantasian ja realismin sekoittuminen viedään Palsassa ääripisteeseen saakka. Elokuvan hyväksyminen vaatii kronologisen rakenteen hylkäämistä ja tasojen väliseen kikkailuun myöntymistä. Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat toistensa kanssa ja välillä jopa limittyvät keskenään. Logiikka, jos nyt sellaista on halukas hakemaan, noudattelee unen ja mielen rytmiä. Kaikki on sirpalemaista, mutta silti riittävän eheää, että kokonaisuus ei ala tuntua kaaokselta. Tässä myös auttaa normaalia lyhempi kesto, jonka mitassa hajanaisuuteen on valmis uppoutumaan.

Elokuvan kuvasto ja motiivit hakevat resonanssinsa Palsan töistä. Mitä paremmin taiteilijan tuntee, niin sitä selkeämpi merkitysten verkko katsojalle on. Kokonaiskuva on lohduton, uhkaava ja ruma.

Palsa on omaääninen teos, joka irtautuu totutuista taiteilijakuvista tuottaen ulos persoonallisen ja tarkasteltavalle kohteelle uskollisen lopputuloksen. Se on myös elokuva, jossa puutteellinen hienosäätö tuottaa turhia säröjä pintaan. Peräpohjan murretta vaihtelevan tasoisesti suoltavat näyttelijät tulkitsevat hahmojaan kärkkäästi ja erikoisefektien laatu hyppii silmille. Pikkusieluista panettelua ehkä, mutta vasurilla tehty rosoisuus ei ole aina pelkästään sympaattisen persoonallista.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /5 henkilöä