Päivänkakkara hatussa

Andy McCoy on suomalainen rock-legenda, jonka passissa lukee Antti Hulkko ja syntymäpaikka on Pelkosenniemi Suomi-Finland. Hanoi Rocksin myötä kuuluisuuteen nousseesta kepinheiluttajasta on nyt tehty oikein elokuva, uskokaa tai älkää. Produktion ohjaimista löytyy Pekka Lehto, joka on tehnyt jotain sellaista mikä paperilla näyttäisi pelkältä skeidalta. Elokuva Hulkon Antista on jotain aivan muuta kuin elokuva Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, vaikka molemmissa tämän vuoden musiikkielokuvissa nähdäänkin pääosissa suomalaisen viihdemusiikin elävät ja kuolleet legendat. Andy McCoy a true story eli The Real McCoy ei ole oikein dokumentti kuin ei elokuvakaan. Kaipa se elokuvan markkinoinnissa käytetty lajitelma ’fiktiivinen dokumentti’ lähentelee parhaiten elokuvan luomaa tunnelmakokonaisuutta.

Lehdon parivuotinen Hulkko-odysseia saatetaan yleisön nähtäville vuosituhannen viimeisenä epäonnen perjantaina eli kolmantenatoista päivänä elokuuta armon vuonna 1999. Yleisöä Lehto ounastelee Real McCoyn keräävän 40–50 000. Hieman varovaiseltahan arviolta tuo kuulostaa, kun Suomi-elokuva muutenkin porskuttaa suosionsa huipulla ja päätähtikin on oikein rock-legenda. No – hyvähän se on pitää jalat maassa, kun elokuvan ulkomaanlevityskin nojailee kotomaan menestykseen.

The Real McCoyn tarkoitus oli tallentaa Andy McCoyn elämää sellaisena kuin se on. Ja minkälaista se sitten on? Lehdon mukaan käsikirjoituksen nimeen vannotaan aivan liikaa, kun dokumenttielokuvasta on kyse. Materiaalia pitää olla paljon ja elokuva tehdään leikkausvaiheessa. Real McCoyta varten kuvattiin 45 tuntia tavaraa, jota leikeltiin lähes kuusi kuukautta. Normaalistihan elokuvan leikkaukseen palaa yhdestä kahteen kuukauteen aikaa. Real McCoyn lopullinen käsikirjoitus oli vasta itse valmis elokuva.

– Autenttinen improvisaatio oli käsikirjoitus tässä jutussa. Ei ollut mitään käsikirjoitusta, josta katsottiin nenät veressä mitä tehdään. Oli vain tilannesopimus siitä mitä periaatteessa tehdään, Lehto tähdentää.

Ja herra McCoyn eläväisen luonteen tuntien turhan tarkkoja suunnitelmia on ylipäätään turha tehdä. Sen Lehto sai kokea jo alkuvaiheessa, kun Andy otti ja tippui parvekkeelta, joutui sairaalaan ja pyörätuoliin. Lehdon oli pakko pistää suunnitelmat uusiksi.

Persoonallisuuksien kirjo

Andyn lisäksi Real McCoyssa esiintyy liuta muitakin kotimaisia rock-suuruuksia, kuten Dave Lindholm ja Remu Aaltonen. Vahvoilla persoonallisuuksilla ladattu tähtikaarti ei kuitenkaan hankaloittanut Lehdon työtä.

– Lähdin siitä, etten pyrkinyt hallitsemaan kuvaustilanteita ja kyllähän noista jokainen on sen verran ammattilainen, että ne ymmärtää mitä kuvaaminen on ja minkä verran pitää heilua, että pysyy siinä kameran ulottuvilla.

Lehto ei halunnut toteuttaa mitään poliisiopistomallia, jossa ohjaaja ohjaa, hallitsee ja määrää. Tottakai kavereille oli pitänyt selittää, että minkälaista leffaa tehdään ja Lehdon mukaan ei kenelläkään ollut vaikeuksia ymmärtää sitä. Eikä itse päätähtikään ollut mitenkään hankala kuvauksissa. Toteaahan Remukin elokuvassa, että Hulkon kanssa on hyvä tehdä hommia paitsi silloin, kun äijällä on päivänkakkara hatussa. Lehdon mukaan Real McCoyssa, tottakai, kuvattiin myös tilanteita, jolloin Andyllä oli päivänkakkara hatussa ja päinvastoin.

– Välillä Andyllä oli taas toisenlaiset moodit. Aika pahojakin tilanteita Andyllä oli oman elämänsä ja vaimonsa Angelan kanssa. Mutta ei Andy kuvaustilanteissa ollut hankala ollenkaan. Tietysti se heti hermostui, jos se huomas, että jotain ruvetaan toistamaan tai mennään falskin puolelle.

Henkilökohtaista Andyä

Haasteellisinta Lehto sanoo produktiossa olleen kokonaisuuden luominen. Kaikkien onnettomuuksien ja Andyn putoamisen jälkeen ei ollut helppoa tehdä elokuvaa, joka on lyhyt ja napakka, joka etenee koko ajan ja yllättää eikä toista itseään ja on aiheensa näköinen. Ja Real McCoy on aiheensa eli Andy McCoyn näköinen. Elokuvassa on neljä Andylle ominaista peruselementtiä: rakkaus, uskonto, musiikki ja huumeet. Rakkaus ainakin kirvoitti Pelkosenniemen poikaa filosofoimaan.

– Rakkaus on sellainen ihmejuttu, jota ilman ei voi elää ja joskus se on sellaista helvettiä, että kelaa miksi tällainen juttu on olemassa. Sehän tuo yleensä hulluutta esille, kun jengi rakastuu. Ehkä se on se juttu, jota mä diggaan.

Hyvin henkilökohtaisesti musiikkiinsa suhtautuva Andy McCoy sanoo suurimmaksi inspiraation lähteeksi juuri rakkauden, mutta ei vähättele myöskään uskonnon merkitystä ja suhtautumistaan siihen.

– Mun suhde uskontoon on aika universaali. En mä voi puhua jumalasta jollain nimellä. On vaan korkeampi voima, joka antaa meidän itse luoda omat kohtalomme. Mitä sulle tapahtuu riippuu siitä mitä sä teet!

Kansan syvissä riveissä herra McCoy on tunnettu huumeiden käyttäjänä, siis oikeana ja aitona rokkarina, ei välttämättä rakkauden ja uskonnon filosofina. Huumeisiin Andy ei enää varttuneempana suhtaudu yhtä henkilökohtaisesti kuin nuorempana:

– Kun mä olin nuorempi – jee, jee – mä putosin aika lailla huumehelvettiin, mistä oli vaikeaa päästä pois. Mutta en mä kadu sitä. Mä olin aika helvetin kipeä, kun mä lopetin. Yhdeksän kuukautta lääkitystä, sellaista tappolääkitystä.

Kun Real McCoy on elokuva Andy McCoysta on sen yhdessä pääosassa miehen oma musiikki, jonka maestro teki varta vasten tätä elokuvaa varten. Leffassa kuultava musiikki poikkeaa Andyn normaalista tuotannosta, mutta mies myöntää nauttineensa sen tekemisestä, koska kaupallisia paineita ei ollut. Leffamusiikin idea on siinä, että se nostaa fiiliksiä katsojalle.

Ei tullut turpaan

Mutta entäpä itse lopputulos eli The Real McCoy Andyn näkökulmasta. Lehto naureskeli Andyn luvanneen antaa hänelle turpaan mikäli lopputulos ei miellyttäisi. Turpaan ei tullut, sillä leffa oli Andyn mielestä okei.

– Mä tiesin mitä oli filmattu, että kyllä se aika lähelle tuli sitä mitä mä venasinkin. Tietenkin ottaa päähän, että jotain osia ei voitukaan ottaa mukaan leffaan, koska leffa on sen pituinen kuin se on. Se on viihdettä!

Samoilla linjoilla liikkuu ohjaaja Lehtokin, vaikka hän halusikin korostaa Andyn sympaattista ja lämminhenkistä persoonaa, joka on julkisuudessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Tätä käsitystä on toki Andy itsekin ruokkinut ja välillä kovin negatiiviseenkin suuntaan. Lehto halusi tehdä positiivisen elokuvan, joka on kuvattavansa puolella. Ja kyllä Lehto on onnistunutkin paperilla skeidalta näyttäneen idean toteuttamisessa. Kaikkea ei katsojan kuitenkaan kannata yrittää elokuvasta ymmärtää, sillä vaikka minäkin olen koko ikäni rock-ympyröitä läheltä seurannut, niin kaikki ei oikein virittynyt oikealle taajuudelle. Johtuneekohan siitä, että minulla ei ollut päivänkakkaraa hatussa?