X-Men: viimeinen kohtaaminen valkokangas

Nihil interit, omnia mutantur. Mikään ei häviä, kaikki muuttuu. Ovidiuksen lause sopii sekä Marvelin mutanttisaagan sisältöön että sen ohjaajiin. Kaksi edellistä X-elokuvaa ohjannut Bryan Singer loikkasi kilpailevan kustantamon DC:n leipiin palauttaakseen Teräsmiehen parrasvaloihin. Kolmannen osan ohjannutta Brett Ratneria puolestaan kaavailtiin alunperin jo ensimmäisen X-Menin (2000) ohjaajaksi, joten Ratner ei joutunut aloittamaan tyhjästä.

Professori Xavierin (Patrick Stewart) luotsaaman X-Menin eli kotoisammin Ryhmä-X:n maailma muuttuu radikaalisti, kun mutanttiuden aiheuttavaan geeniin kehitetään sen kumoava lääke. Lääkkeen tultua julki armeija ottaa sen aseeksi mutantteja vastaan. Radikaalia militanttilinjaa edustava Magneto (Sir Ian McKellen) reagoi välittömästi ja aggressiivisesti, kooten oman kannattajaryhmänsä.

Elokuva niputtaa alkuun irrallisilta tuntuneet langanpätkät tiukasti ja vedenpitävästi yhteen, ja draaman kaarta rakennetaan harkitun fatalistisesti. Liki kreikkalaista tragediaa ladataan intensiivisillä kohtauksilla, ja elokuvan kerronnallinen jännite puretaan lopun täyslaidallisella. Sen jälkimainingeissa hautakiviä kohoaa niin monta, että trilogian voi todellakin kuvitella päättyvän kolmanteen osaansa.

Viimeinen kohtaaminen on pintatasolta tarkasteltuna massiivinen toimintaseikkailu, joka tarjoaa vauhdikkaan juonen, toimivaa ihmissuhdemelodraamaa sekä hulppeat tehosteet. Mutantteja on paljon, mutta selkeitä päähahmoja on aiempaa vähemmän. Sivuhahmot, kuten legendaarisen kanuunankuulaheiton toinen osapuoli Kolossi (Daniel Cudmore), kirjaimellisesti sinkoavat Wolverinen (Hugh Jackman) tarinan johtohahmoksi.

Viihteellisyys ei ole silti elokuvan itseisarvo, vaan se kulkee käsi kädessä syvempien, yhteiskunnallisempien merkitysten kanssa. Koko X-universumi koostuu pohjimmiltaan vertauskuvista ja analogioista. Mutanttius on yhtä kuin vähemmistönä olemista ja marginalisoitumista, oli kyse rodusta, uskonnosta, sukupuolesta tai vaikkapa fyysisestä vajavaisuudesta. Avoimesti seksuaalisen suuntautuneisuutensa tunnustanut McKellen on verrannut mutanttivoimien paljastumista myös tosielämän kaapista ulos tulemiseen.

Sarjakuva on käsitellyt supersankariseikkailujen avulla sekä normiväestön pelkoja että vähemmistöryhmän sisäisiä ristiriitoja jo yli 40 vuoden ajan, ja elokuva hyödyntää näitä vastakkainasetteluita oivasti. Yksilön ja yhteisön suhde ei ole itsestäänselvyys, eikä myöskään käsitys normaaliudesta. Jopa Ryhmä-X:n sisällä marginaaliin kuuluminen voi olla joko oman identiteetin lähde ja ylpeyden aihe tai sairauteen verrattava häpeä. Alleviivauksen ja sormella osoittelun sijasta katsojat saavat tehdä oman etiikkansa mukaiset tulkintansa.

Mustavalkoisuuden sijasta liikutaan muutenkin miellyttävän harmaalla alueella. "Hyvänä" pidetyn Xavierin menneisyys ei siedä päivänvaloa. Magneto on natsien keskitysleireiltä selvinnyt juutalainen, joka katkeroituneena on valmis käyttämään yhtä brutaalia väkivaltaa kuin natsitkin käyttivät hänen kansaansa. Magneto-hahmon paras allegoria onkin Israelin valtio, jonka kaikkia toimia ei voi aina hyväksyä, mutta niiden motiivit voi kuitenkin ymmärtää.