Vuosisadan häät kotikatsomo

Julkisuushakuinen tv-psykiatri Viima (Outi Mäenpää) saa kutsun erään ex-miehensä häihin. Sinkkuus aiheuttaa paineita löytää tarpeeksi edustava avec mukaan, jotta eksä ja hänen uusi vaimonsa kihisisivät kateudessaan. Kandeja haetaan oman tv-ohjelman sekä baarien kautta.

Vuosisadan häät nostaa esiin ikuisia aiheita, kuten hyväksymisen tarvetta muilta läheisiltä tai ylipäätään lajikumppaneilta. Läheistenkin on vain haasteellista osoittaa myötätuntoa, jos kohdehenkilö ei kykene ensin hyväksymään itseään.

Viiman ravintolasekoilujen ja niiden jälkihöyryjen pitäisi kaiketi tarjota koomillisia aineksia, mutta liian vähän niitä saadaan mukaan. Sivuhahmot päähenkilön siivellä jäävät kovin tyhjiksi eivätkä tuo tarpeellista laitapotkua onttoon käsikseen. Muutama aidosti hauska kohtaus mahtuu sekaan, kuten avecin kera selffaus-sessio ruumishuoneella. Kuolleet eivät valita eivätkä valehtele. Siinäpä sitä elämänfilosofiaa.

Elokuvassa on mukana liian paljon väkinäistä junnaamista. Periaatteessa vauhdikas yökerhossa tapahtuva katutanssikohtaus kärsii turhasta venytyksestä. Todella jähmettynyttä kortteliteatteria joudutaan kokemaan väkinäisessä kännisetvintäkohtauksessa yhden Viiman exän kera.

Tuntuu kuin käsikirjoittaja Aleksi Bardy ja ohjaaja Marja Pyykkö soittaisivat eri biisiä riitasointuisista sävellajeista. Ohjauksesta puuttuu soljuva rytmi, joka nostaisi leffan paremmalle tasolle. Lopun vertauskuvallinen puhdistautumisriitti aiheuttaa kiusallista epätoivoa. Ei tämä nyt näin lässyä loppua olisi ansainnut.

Kokenut Outi Mäenpää tasapainoilee pääroolissa koko ajan Ella Eros tyylisen karikatyyridiivan ja tavanomaisemman ikääntyvän kuusikymppisen naisen välillä. Pääosin ylinäyttelyltä vältytään muutamia kohtia lukuun ottamatta. Kyllä tunteet välittyvät hyvin kuvista hillitymmilläkin replojen ilmaisukeinoilla.