Sisko tahtoisin jäädä valkokangas

Nuorten naisten kasvukipuja kuvaavat elokuvat tuntuvat kovin usein perustuvan tuttuakin tutumpaan kaavaan: hurja villikkotyttö houkuttelee kiltin perhetytön sivuraiteille. Näin käy myös Marja Pyykön ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Sisko tahtoisin jäädä. Se kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka vaihtaa koulussa menestyvän ja urheilullisen perhetytön tasaisen arjen jännittävään elämään spontaanin ja vauhkon Siirin kanssa. Ulkomaisista vertailukohdista tulee mieleen raastava Kolmetoista (2003), jossa tunnollinen päähenkilö heittäytyy estottomasti kohti vaarallisiakin kokemuksia uuden ystävänsä vanavedessä.

Kotimaisista elokuvantekijöistä samantyyppiseen asetelmaan luotti esimerkiksi Dome Karukoski ohjauksessaan Kielletty hedelmä (2009), jossa lestadiolaistytöistä toinen lähtee yhteisöstä kokeilemaan rajojaan, kun taas toinen epäröi ja jää aluksi tarkkailemaan tilannetta. Mutta siinä missä Karukosken elokuvan henkilöhahmoissa ja tarinankuljetuksessa oli moniulotteisuutta ja yllätyksellisyyttä, jäävät Pyykön elokuvan tytöt kärjistetyiksi ja karikatyyrimäisiksi tyypeiksi. Tämän vuoksi hahmoihin on hankala samastua. Tyttöjen elämän kuohujen kuvauksesta puuttuu sellainen luontevuus ja ymmärrys, jollaista nähtiin esimerkiksi Lukas Moodyssonin Fucking Åmålissa (1998).

Tytöistä Siiri (Sara Melleri) on räjähdysherkkä vauhkoilija, joka on tottunut tekemään asiat omalla tavallaan, välittämättä muiden mielipiteistä. Emilian (Ada Kukkonen) elämä puolestaan on vastuullista suorittamista. Asetelma tarjoaisi mahdollisuuden tyttöihin kohdistuvien rooliodotusten pohdintaan. Elokuva tyytyy kuitenkin toistamaan kiltin ja pahan tytön roolit sellaisenaan, pohtimatta tai kyseenalaistamatta niitä. Emilian rajojenkoetteluvaihe selitetään kliseisesti vanhempien avioerolla, tai oikeastaan nimenomaan äidin poissaololla. Siirin äiti taas esitetään vastuuttomana kaveriäitinä. Tyttöjen tekemien virheiden siis vihjataan olevan yhteydessä poissaolevaan äitiin. Kuvaavasti Emilian huonossa käytöksessä pahimpana nähdään epäonnistuminen äidin korvikkeena toimimisessa, eli pikkusiskon hoitamisessa.

Elokuvan ansioksi on laskettava se, että se nostaa esiin vaikean ja yleisesti torjutun aiheen: nuorten naisten väkivaltaisen käytöksen. Tytötkin voivat vetää turpiin, ja se sattuu. Asia tulisi kuitenkin selväksi vähemmälläkin alleviivaamisella. Sisko tahtoisin jäädä ei moralisoi. Toisaalta se ei myöskään sen kummemmin pohdi vaan yksinkertaisesti paiskaa kohtaukset katsojan eteen ja ohittaa sitten väkivalta-aiheen suhteellisen nopeasti. Monin paikoin elokuva jääkin valitettavan ulkokohtaiseksi rymistelyksi, jonka ilmaisukeinot tuovat mieleen musiikkivideoiden estetiikan.

Sisko tahtoisin jäädä on siinä mielessä oikeilla jäljillä, että se yrittää kuvata tyttöjen elämää heidän omasta näkökulmastaan ja pyrkii kertomaan siitä heidän omalla kielellään. Elokuvasta välittyvä maailmankuva on kuitenkin yhtä mustavalkoinen kuin sen kuvaamien nuorten henkilöhahmojen. Puolensa on valittava. Elokuva ei väläyttele toivoa ääripäiden välissä mahdollisesti sijaitsevista harmaan sävyistä, erilaisista tavoista kasvaa ja olla nuori nainen. Se ei myöskään kritisoi tyttöyden ahtaita kategorioita vaan yksinkertaisesti toistaa niitä.