Peacemaker kotikatsomo

Kun jatko-osaleffa The Suicide Squad: Suicide Mission pamahti valkokankaalle, yksi trikoosankari herätti erityisesti huomiota. Patrioottinen muskelisankari Peacemaker julisti olevansa valmis tappamaan kuinka monta ihmistä tahansa saavuttaakseen rauhan. Rauhankyyhky rintakoristeena riitti todisteeksi hyvistä tarkoitusperistä, eikä muita oikeutuksia omille tarkoitusperille tarvittu. Kyllä amerikkalainen supersotilas tietää.

Peacemaker on kasvanut jonkinlaiseksi supersankari- ja sotilasparodian ikoniksi, jonka suosio lähti käsistä. Sivuhahmolle tehtiin leffan jälkeen ikioma sarja. Siinä massamurhaaja osallistuu uuden ryhmän kanssa räjähdysherkkään erikoisoperaatioon, vaikka yhteistyötaidot ja ymmärrys kulttuurisesta sensitiivisyydestä ovat unohtuneet ampumaradalle. Rauha ei synny – se tehdään vetämällä kaikkia turpaan.

Kymmenien trikooseikkailujen keskellä antisankarin nimeä kantava Peacemaker erottuu, koska sarja ei häpeä nauraa päähenkilölleen. Vertailupinnaksi on hyvä ottaa Marvelin tarjonnasta tuttu Kapteeni Amerikka. Hän on periamerikkalainen supersotilas, joka on aina hyveellinen, luontainen johtaja ja kaikki positiiviset kliseet siihen vielä jatkoksi.

Väkivaltainen rauhanlähettiläs on kaikessa rujoudessaan kiillotettua supersotilasta viiltävämpi keskustelunavaus. Se on ennen kaikkea kritiikkiä. Peacemaker on melkoinen idiootti ja aivan kammottava ihminen, eikä hänen toiminnassaan ole mitään ihailtavaa. Omankädenoikeuksien varjopuolten kuvaamisessa flirttaillaan Vartijat-klassikkosarjiksen suuntaan.

Kriittisestä otteestaan huolimatta sarjan yleistunnelma on kepeä, koska komediamuskeleita pullistellaan jatkuvasti. Läpyskää pamautellaan sarjatulella, ja väkivalta on tyyliltään kuin slapstick. Parin jakson pullistelu vielä menee, mutta sitten hommaan väsähtää. Kun Peacemaker sanoo kymmenennen kerran jotain epäkorrektia vain, jotta häntä voidaan taas oikaista, on konsepti antanut jo kaikkensa. Peacemaker oli leffassa syystä sivuroolissa.

Vaikka militaristinen rauhaparodia kiertää loppupuolellaan kehää, on sen yleisotteessa jotain virkistävää lukuisten supersankariteosten keskellä. Spandex-sotilaita maailmanpoliiseina ei kannata ihailla. Onko oivallus mullistava? Ei, mutta se on kuvastoa, jota tarvitaan. Parasta yhteiskunnallista kehitystä ei edusta se, joka lyö kovinten. Johtajuus on jotain muuta kuin sotilaallista pullistelua.