Kekkonen tulee! valkokangas

Komedia on vaikea laji, varsinkin suomalaisessa elokuvassa. Karkeasti yleistäen meikäläinen komedia on yhtä kuin puskafarssia, jolle vielä 2000-luvullakin on leimallista rahvaanomainen junttihuumori, kylähullut ja muut karnevalistiset hahmot sekä roima ylinäytteleminen. Kekkonen tulee! on tästä hyvä esimerkki.

Puskafarssimme juuret ovat rillumarei-elokuvissa, joiden jälkeen perinne jatkui niin Spede Pasasen, Ere Kokkosen kuin Timo Koivusalonkin tekemisissä. Viime vuosikymmeninä mieleen jäävimpiä ovat olleet Kummeli-elokuvat, joiden hahmoissa on ollut samaa luonnikkuutta kuin Vesa-Matti Loirin Turhapurossa.

Turhapuron ja Kummeli-hahmojen luontevuus on ollut lähinnä säännön vahvistava poikkeus, sillä muutoin kotoisten komedioiden hahmot näyttelijätulkintoineen ovat häiritsevän ylivedettyjä ja sitä myöten keinotekoisia. Rillumarei-elokuvien aikana tämä oli ymmärrettävää, koska näyttelijät kiersivät leipätyönään kylätalojen iltamissa viihdyttäjinä ja ilmeiden piti näkyä hämärään takariviin asti. Samalla metodilla näyteltiin myös kameran edessä. Jostain syystä tästä näyttelemistyylistä ei ole vieläkään päästy eroon, vaikka naaman vääntely ei millään ilveellä sovellu moderniin elokuvailmaisuun.

Kekkonen tulee! on ryyditetty joukolla laimeiksi jääviä hahmoja, joita nimekkäät ammattilaiset tulkitsevat kukin miten sattuu. Heidän kohkaamisensa rinnalla nuori pääosan esittäjä Wilma Rosenqvist suorastaan loistaa luontevuutta ollen elokuvan ainoa valopilkku. Se on kuitenkin laiha lohtu löysästi käsikirjoitetussa elokuvassa, jossa huumori ei naurata ja juoni takkuaa eteenpäin niin, että alle puolitoistatuntinenkin elokuva tuntuu pitkäveteiseltä.

Syy on pitkälti käsikirjoituksessa, jonka Elias Koskimies on kynäillyt Pia Pesosen novellikokoelman pohjalta. Käsikirjoitukseen on tungettu liikaa hahmoja ja huumori on aivan liian kilttiä ja velttoa toimiakseen absurdina kuvauksena Kekkosen ajan Suomesta ja lappilaiskylän elämänmenosta, jonka presidentin tuleva vierailu sotkee. Konsepti olisi elokuvaa paremmin sopinut teatterin lavalle niin tyylinsä kuin kerrontarakenteensa puolesta.

Kotimaisen elokuvan kokonaiskirjon kannalta kiinnostavaa on lähinnä se, että Kekkonen tulee! on vuoden sisään jo toinen Lappiin sijoittuva elokuva. Lapin miljöön ja omaleimaisen ihmiselon kuvauksena Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella on kuitenkin aivan toisessa ulottuvuudessa likilaskuiseen puskafarssiin verrattuna. Karun kaunis kairakin on Kekkonen tulee! -elokuvassa onnistuttu häivyttämään taustalle jääväksi postikortiksi sen sijaan, että maisema olisi kyetty integroimaan osaksi tarinaa ja hahmojen elämää.

Ohjaaja Marja Pyykön esikoiselokuvassa Sisko tahtoisin jäädä (2010) oli hetkensä. Samaa ei voi sanoa toisesta pitkästä elokuvasta. Kekkonen tulee! pyyhkii ohi katsojasta samaan tapaan kuin presidentin autosaattue pyyhältää ohi lappilaiskylästä.