Rakkaus on verinen laulu

Quentin Tarantinon käsikirjoitukseen perustuva True Romance on monien mielestä Tony Scottin paras ohjaustyö. Eikä ihme, sillä art house -väkivallan nykykuninkaan sormenjäljet näkyvät vahvasti, vaikka Scott muokkasi tarinan kronologiseen järjestykseen sekä lopun uusiksi ja onnellisemmaksi. Suorastaan hurjalla tähtikaartilla täyteen pakattu elokuva on edelleen tuima taidonnäyte siitä, mitä Hollywoodin rutiinikoneistokin saa aikaan kunhan skenaario on kunnossa.

True Romance on kovaksikeitetyn kioskikirjallisuuden kirkas "elokuvallistuma", lajinsa ehdotonta eliittiä. Tarantinon taito rakentaa kliseisistä ja kolutuista aineksista todentuntuisen korutonta kertomaa näkyy etenkin särmikkäissä ja ristiriitaisissa henkilöhahmoissa, jotka ovat reheviä luonteiltaan ja toiminnassaan arvaamattomia. Slaterin ja Arguetten esittämän hythätää umpirakastuneen nuorenparin verinen kujanjuoksu kiihtyy Scottin tiukassa otteessa loppua kohden henkeä salpaavaksi jännitysnäytelmäksi, kun kokaiinikassi polttaa yhä kuumemmin "väärissä" käsissä ja ruumispino sen kuin vain kasvaa.

Rakkaus ja väkivalta, moraali ja moraalittomuus, oikea ja väärä kietoutuvat toisiinsa umpisolmun tavoin rikoksen verkossa. Jatkuva hengenvaara vainoaa henkisesti epätasapainoista pariskuntaa, kun kulman takana jatkuvasti kyttää uusi ahnas yrittäjä lumikasa silmissään. Surkuhupaisasti mutta kohtalokkaasti Elviksen haamu ohjaa päähenkilön väkivallan polulle, josta ei ole enää paluuta ilman järkyttävää inhimillistä hintaa. Rujo ja raaka väkivalta tukahduttaa lyhyet tunnelmatuokiot kuin salamanisku päähän.

Tarantinon naseva dialogi hallitsee jopa yli loistavien näyttelijöiden. Legendaarisin lienee kohtaus, jossa Christopher Walkenin mafiapomo ja Dennis Hopperin ex-poliisi käyvät tuiman sanallisen kissa ja hiiri -leikin. Amerikkalaisen elokuvan todelliset raskassarjalaiset nauttivat suorastaan ahmien virtuoosimaisen tekstin suomista mahdollisuuksista. Yksikään painotus, ilme tai ele ei jää ilman tarkoitusta.

Scottin pintakiiltoinen tyyli häiritsee kuitenkin tarinan olemuksen synkkää rosoisuutta, mikä tekee joistakin kohtauksista jopa tahattoman koomisia. Nihilistinen pohjavire kärsii tästä eikä pahuus sisäisty katsojalle tarpeeksi kuristavalla otteella. Tappamisen järkyttävä kierre ei sukella riittävän syvälle ihmisluonteen pimeään ytimeen. Itse olisin suonut vielä hitusen ankarampaa otetta roolihenkilöitä kohtaan, vaikka moni paha palkkansa saakin. Mutta toisaalta, eipä näin julkean veristä romanssia ole valtavirtaelokuvassa juuri nähty.

True Romancen dvd-versiota – varsinkin leikkaamattomana – on ehditty jo odottaa. Kuvanlaatu on erittäin hyvä ja ääniraidat sitäkin paremmat. Mutta suuri miinus tulee kakkoslevyn sisällölle, joka on pelkkää puijausta. Samoja tyhjänpäiväisiä haastattelupätkiä pyöritetään uudelleen eri osioissa. Suoraan sanoen kakkoslevyn olisi voinut jättää pois. Kyllä hyvän elokuvan voimaan pitää voida luottaa. Jos ei kunnon lisukkeita ole tarjolla, ei niitä tavan takia väkisinkään kannata rutistaa. Jää vain kulahtanut ja tympeä jälkimaku estottomasta, härskistä ja paikoin jopa puistattavasta elokuvaelämyksestä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,6 /5 henkilöä