Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3 valkokangas

Englantilaissyntyiset Scottin ohjaajaveljekset Ridley ja Tony ovat olleet pitkään Hollywood-elokuvan peruspilareita. Veljeksistä vanhemman Ridleyn ohjaustöistä löytyy parhaimmillaan Alienin (1979), Blade Runnerin (1982) ja Thelman ja Louisen (1991) kaltaisia klassikoita ja huonoimmillaankin Iskun Mogadishuun (2001) sekä Mustan sateen (1989) kaltaisia kelvollisia toiminta- ja jännityselokuva. Tony on sen sijaan rehellisesti syleillyt yhtä Hollywoodin pimeistä puolista, sisällötöntä actiona. Poikkeuksen tästä tekevät vain homoeroottisuudessaan hieno Top Gun (1986) sekä Quentin Tarantinon käsikirjoituksen varassa jaksava True Romance (1993).

Tonyn viimeisin, Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3 on uusintafilmatisointi Joseph Sargentin ohjaamasta vuoden 1974 samannimisestä hillityn tyylikkäästä jännäristä (vaikka väittää ainoastaan perustuvansa samaan romaaniin). Tämän varaan ei kannata paljoa laskea. Hollywood-trilleri oli 35 vuotta sitten aivan toisella, huomattavasti korkeammalla tasolla. Korkeintaan Pelham 1 2 3:lta voi odottaa nippanappa näyttelijöidensä (muun muassa Denzel Washington, John Turturro ja Luis Guzmán) avulla sen satakunta minuuttia siedettävänä pysyvää elokuvaa.

Tällaiset ennakko-odotukset Pelham 1-2-3 kutakuinkin täyttää. Elokuva alkaa lupaavasti keikkaelokuvana, joka hyppää suoraan toimintaan ja etenee sujuvasti reaaliajassa. Finanssislangia suoltava Ryder (John Travolta) kaappaa rikollisliigansa kera newyorkilaisen metrovaunun. Radiolinjan toiseen päähän löytyy neuvottelemaan metrokeskuksessa päivystävä jokamies Walter Garber (Washington). Se on kymmenen miljoonaa jenkkitaalaa tunnin sisällä tai vaunussa olevat panttivangit alkavat tipahdella. Varoitukseksi ammutaan Garberin kaveri.

Tony Scottin ohjauksena leffa on tietysti sitä itseään, keskinkertaista roskaa. Elokuvan vähäiset lupaukset kaatuvat jo visuaaleihin. Kamera heiluu, pyörii, zoomaa ja hidastelee, yrittäen luoda rakeisen realistista katu-uskottavuutta. Ei onnistu. Onhan tällaisia keinoja käytetty tehokkaasti esimerkiksi lukuisissa poliisisarjoissa (NYPD Blue, The Shield), mutta Scott vie kamerakikkailunsa sellaisiin äärimmäisyyksiin, että ne ainoastaan häiritsevät. Samalla ohjaaja osoittaa lopullisesti, ettei ole minkään asteen tyylitaituri.

Eniten Pelham 1 2 3:ssa häiritsee kuitenkin näyttelijätyön täydellinen puuttuminen. Turturro vielä vetää vähäeleisen poliisinroolinsa kelvollisesti, mutta muissa hahmoissa on jopa tusinaelokuvan kriteerein harvinaisen vähän syvyyttä. Travoltan viiksisekopää kelpaisi pieneen tv-sarjarooliin, mutta muut hahmot eivät pääse edes karikatyyrin tasolle. Dialogi on typerää, epäuskottavaa ja sitä on liikaa. Kaikki luonne näyttelijöistä hukkuu viimeistään itsetarkoitukselliseen kameratyöskentelyyn.

Ilmeisesti Pelham 1 2 3:een on haettu alkuperäiselokuvan – jota Scottin versio seuraa juonen tasolla tarkasti – kahdenvälistä pahis–hyvis-dynamiikkaa. Tällaiseen elokuvalla ei ole mitään mahdollisuuksia; näyttelijät ovat töissä ainoastaan huonoina dialogikoneina. Ei niin että alkuperäisessä Pelhamissakaan syväluotaavia psykologisia topografioita olisi, mutta ainakin vanhemmassa filmatisoinnissa tavalliset ihmiset reagoivat poikkeuksellisiin tilanteisiin verrattain aidosti. Scottin Pelham-visiossa minkäänlaisia henkilöiden välisiä jänniteitä ei synny ja vaunun panttivankimatkustajatkin ovat pelkkiä statisteja.

Scott toki hallitsee aivottoman genrensä kaikkine kliseineen mallikaasti. Elokuvan katsoo kerran mielellään, kunhan sitä ei erehdy vertaamaan vuosimallin '74 Pelhamiin. Mikä alkuperäisessä pätkässä käytetään tarinan ja hahmojen kehittämiseen, hukataan Scottin versiossa turhaan, epäuskottavaan toimintaan ja vielä turhempiin sivujuoniin. Uusintafilmatisointi on täysin järjetöntä puuhaa, kun tarinaan ei tuoda mitään uutta tai omaa ja vanhastakin otetaan puolet pois. Mielenkiintoisena mediayksityiskohtana tarinan sijoittaminen nykyaikaan näkyy parhaiten siinä, kuinka erilaisten teknohärpäkkeiden sijaan vain internet on läsnä kaikkialla.