Domino valkokangas

Scottin ohjaajaveljeksistä nuorempi, Tony, on miehisen toiminnan erikoismiehiä. Visuaalinen sujuvuus ja hyvin rytmitetyt toimintakohtaukset ovat olleet hänen tavaramerkkejä aina Top Gunista (1986) lähtien. Uran tähänastinen huipentuma on Quentin Tarantinon käsikirjoitukseen perustunut True Romance (1993), jossa naiivi tarina sai tarvittavan uhon ja ponnen konstailemattomana filmatisointina.

Sittemmin ura on ollut kovin laskujohteinen ja viimevuotista Koston liekkiä voisi pitää ketkuttavan kameranheiluttelun ja levottoman leikkelyn pohjanoteerauksena. Tähän visuaaliseen trendiin mainosmaakarinakin toiminut ohjaaja on ilmeisen ihastunut, sillä Domino on yhtä kuvallista mukulakivikatua.

Jos Koston liekkiä painoi umpiyrmeä ja vakavamielinen tosikkomaisuus, niin Dominossa on sentään otettu löysemmin lantein. Rehellistä hikistä ja sänkistä äijää rinnallaan mehukkaitta tissi- ja pyllyvakoja – ja lopussa – lopussa ammutaan. Tällaisen hurlumhein tosissaan ottaville voi surutta suositella käyntiä nuppitohtorilla, ja naisasialiikkeen ei kannata vahingossakaan eksyä teatterin äidinkohtuun analysoimaan. Tämä on yksioikoinen kaksilahje-elokuva.

Kaikesta mehevästä huolimatta paksusuoli alkaa ärsyyntyä kuten Mickey Rourken Ed Mosbeyllä. Runsaan kahden tunnin aikana hanuri hiertyy puutunutta asentoa jatkuvasti korjaillessa. Scottilta on hukkunut toiminnan dynamiikka kameran keikuttamiseen. Keskinkertaisten toimintaelokuvien noidankehään on kadonnut myös tietoisuus siitä, että äijämeininki pitää osata puristaa riittävän tehokkaaksi pakkaukseksi. Pornoelokuvallakin on se tietty mittansa. Jos se ylittyy, homma on pilalla.

Ja Domino on pilalla. Elokuva ei kykene olemaan tarpeeksi hurtti. Yhdet kiintiötissit eivät viimeistä puolta tuntia pelasta. Liika on liikaa. Vaikka Mickey Rourkella ja Christopher Walkenilla onkin karismaa parin Beverly Hillsin postinumeron verran ja tositeeveelle pyllistelläänkin niin Domino Harveyn tarina ei voisi juuri vähempää kiinnostaa.

Kultalusikka suussa syntyneen hupakon elämä on ollut varmaan todella traaginen, mutta jostain kumman syystä sympatiat jäivät syttymättä. Maailmassa riittää tositarinoita traagisista kohtaloista, joiden rinnalla Hollywood-näyttelijän tyttären ällittely vaikuttaa kovin teennäiseltä, varsinkin tällaiseen kuosiin puleerattuna. Aikuisviihteellä ja todellisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään.