The Evil Dead kotikatsomo

Spider-Manien ohjaaja Sam Raimi muistettaneen parhaiten Evil Dead -elokuvistaan. Vinksahtaneella huumorilla viritetyt kauhupätkät olivat 1980-luvun ja 90-luvun alun splattermanian kulmakiviä. Sensuuri-Suomessa näitä katsottiin tietysti videolta suttuisina kopionkopioina. Tämä kulttuuri oli merkityksellinen osa omaakin varttumisprosessia teini-ikäisyydestä varhaiseen aikuisuuteen.

Väittäisin, että tuon ajan Suomessa sensuurin saksiin juuttuneissa elokuvissa kulminoitui jotain sellaista viehätystä, jota ei enää voi kokea. Olennainen osa videokauhua oli kasettien hankala saatavuus, videokopioiden kehno laatu ja tietysti kielletyn hedelmän maku sekä kaveriporukassa naureskelu. Nyt kun Suomessa on kaikki sallittua ja paheellisia tekeleitä voi hankkia marketista hyvällä kuvan ja äänen laadulla, viehätys on poissa.

Sam Raimin Evil Dead on kiistaton kulttiteos, jolla on elokuvallista arvoa lajityyppinsä yhtenä peruskivenä sekä kulttuurista mielenkiintoa eräänä aikansa videoväkivallan syntipukkina. Nykypäivän katsantovinkkelistä elokuvalle on hankalaa antaa juuri muuta arvoa. Henkilökohtaisesti elokuva ja erityisesti katsomiskokemus dvd:ltä oli jopa hienoinen pettymys. Vaikka Raimin kameran käyttö onkin nokkelaa ja efektit hupaisia, niin tällä iällä elokuvilta odottaa muutakin kuin "kauhistuttavaa" verellä ja jäsenillä ilkamointia. Evil Deadia on mielestäni turha yrittää nostaa vakavien kauhuklassikoiden sarjaan esimerkiksi Tobe Hooperin Moottorisahamurhaajan (1974) rinnalle. Elokuvina ne ovat aivan eri kaliiberin teoksia.

Kaupunkisivistyksestä syrjään eksyneiden teinien lahtaamisena Evil Dead on tietysti kunnioittamisen arvoinen kulmakivi. Parikymmentä vuotta tätä elokuvaa on apinoitu oikealta ja vasemmalta. Hulvakkaassa tarinassa paholaisen uhrit on kirjaimellisesti hakattava halki, poikki ja pinoon. Groteskissa huumorissa jatko-osa Evil Dead II (1987) on kuitenkin onnistuneempi, sillä alkuperäisteos ottaa välillä itsensä vähän turhan vakavasti.

Uraansa aloittelevien elokuvanikkarien halvalla tekemien kauhupläjäysten eräs suola on ollut aina niihin liitetyn sinänsä merkityksettömän nippelitiedon kierrätys. Olipa virkistävää jälleen muistaa Amerikan tämän hetken yhden arvostetuimman ohjaajan, Joel Coenin, toimineen tässä projektissa leikkaajan apupoikana.

Evil Deadin dvd-painos on ulkoisesti siisti pahvikansineen ja kirjasineen. Kuvanlaatu on vanhaksi elokuvaksi hyvä, mutta ääniraitaa ei ole mitenkään saatu täysimittaiseksi 5.1-ääneksi uudelleenmiksauksesta huolimatta. On hieman kyseenalaista, mitä järkeä on yrittää luoda vanhojen elokuvien monoäänestä monikanavaista äänimaailmaa. Lopputulos kun ei koskaan kuulosta tasapainoiselta ja homma edellyttäisi koko elokuvan äänen uudelleenluontia. Tällöin katoaisi alkuperäisäänen viehättävyys, joka vanhoissa elokuvissa on useimmiten oleellista.

Lisämateriaaleissa parikymmentä minuuttia kuvausottoja ja paneelikeskustelu vuodelta 2001 eivät ole kovin ihmeellisiä, vaan omaavat enemmän faniarvoa. Evil Deadin taustoja ja videoiden alkuaikoja luotaava Discovering Evil Dead on sen sijaan mielenkiintoinen haastattelukooste, joka palauttaa mieliin poleemisen ajan videoväkivallan alkumetreiltä. Evil Dead oli 1980-luvun alussa nimenomaan videohitti ja se nostettiin graafisen väkivaltansa takia monesti esimerkkitapaukseksi puitaessa marginaalisten väkivaltavideoiden haittoja.