Spider-Man - Hämähäkkimies valkokangas

Hämähäkkimies (eli nykyisinä englantia palvovina aikoina vain Spider-Man) on yksi klassisimmista sarjakuvan supersankarihahmoista. Tarina koulussa menestyvästä, mutta sosiaalisesti rajoittuneesta Peter Parkerista, jota puree radioaktiivinen hämähäkki lahjoittaen tälle hämähäkkimäiset voimat, on yksinkertaisuudessaan vangitseva. Varsinkin Hämähäkkimiehen alter ego Peter Parker on haavoittuvuudessaan ja jokapaiväisyydessään erinomainen samaistumisen kohde koko sarjakuvia lukevalle kansalle.

Nyt valkokankaalle on ehtinyt uusi uljas versio Hämähäkkimiehen legendasta, elokuva Spider-Man. Tarina on pääpiirteissään yhä sama kuin se oli jo vuonna 1962, kun Steve Ditko ja Stan Lee hahmon loivat. Alkuaikojen Hämähäkkimiehestä on nostettu keskeisimmät tapahtumat ja henkilöt esiin, jotta saadaan selville, mikä Hämähäkkimiestä oikein riivaa, kun hän pukeutuu outoon asuun ja käy pahoinpitelemässä rikollisia.

Venyvä tulkinta

Hämähäkkimiehen saaminen valkokankaalle ei ole ollut helppo tai halpa projekti. Jotta ei sorruttaisi kuusikymmentälukulaisen Lepakkomiehen camp-henkeen on Hämähäkkimiestä hieman digitaalisesti paranneltu. Tämä häiritsee satunnaisesti nipoimpia katsojia, mutta useimpia se ei vaivaa. Varsinkin seittien varassa liikkuminen on toteutettu erinomaisesti.

Ohjaaja Sam Raimi on tunnettu sarjakuvamaisesta ilmaisusta aikaisemmissa elokuvissaan, joita ei alkuaikojen kauhuelokuvia, Kauhun riivaamat ja Evil Dead II, lukuun ottamatta voi sanoa klassikoiksi. Nyt sarjakuvamaiselle ilmaisulle on luonnollisesti aikaisempaa parempi mahdollisuus ja Raimin ohjauksessa Spider-Man onkin varsin joustava paketti. Kuitenkin paras oivallus on ollut laittaa turhaa kansikuvamaisuutta karttava Tobey Maguire päähenkilö Peter Parkerin rooliin, mies kun osaa näytellä. Hän saa osaan oikeanlaista herkkyyttä ja vahingoittuvuutta, joka esimerkiksi Lepakkomiehen osissa olleilta pökkelöiltä jäi kokonaan puuttumaan. Molemmat ovat kuitenkin ensisijaisesti traagisia hahmoja.

En mene väittämään, että Spider-Man olisi elokuvan merkkipaaluja. Kuitenkin sarjakuvan tuominen valkokankaalle ei ole aikaisemmin sujunut suurelta sarjakuvahahmolta näin jouhevasti. Lepakkomiehen jatko-osassa Batman Returns tosin oli samanlaista imua, mutta ohjaajan musta kaupunkivisio vei siinä suurimman osan hahmon jäädessä taka-alalle. Lisäksi Lepakkomiehellä on viehtymys poikkeuksellisen kalsoihin akkoihin. Näihin verrattuna Kirsten Dunstin esittämä Hämähäkkimiehen mielitietty Mary Jane on todellinen ja ehkä turhankin lihaisa.

Toimivaa yksioikoisuutta

Vaikka olenkin Marvel-maailmassa ollut kiinnostunut lähinnä vain Ryhmä-X:n tarjoamasta monimuotoisuudesta, on sydämessäni kuitenkin aina paikka tälle tyhmiä trikoita pitävälle ja verbaaliseen ilotulitukseen kykenevälle seinäkiipijälle. Nyt kun molemmista on saatu aikaan elokuvat, on surukseni todettava, että Hämähäkkimiehestä on tehty parempi elokuva.

Olen keksinyt tähän selitykseksi monta tekosyytä: Ensinnäkin hahmojen toiminnan perustelu on Spider-Man -elokuvassa toteutettu paremmin. Katsojan on helppo ymmärtää, miksi Peter Parker päätyy neuroottiseksi seittilinkoajaksi. Toiseksi Hämähäkkimies on voimineen konkreettisempi. Hän on vain yliluonnollisen voimakas, nopea, ennakoiva ja lisäksi linkoaa seittiä ranteistaan (joka on muuten yksi muutos sarjakuvaan, jossa seitti on keinotekoista). Kolmanneksi arkkipahis on selkeämmin motivoitu toimimaan, ja hänen suunnitelmansa ovat yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Vihreä menninkäinen toimii kaupungin tasolla, on vahva, ilkeä ja käyttää paljon kivoja pikku pommeja. Neljänneksi Hämähäkkimiehen sarjakuvan tarinat ovat episodimaisempia ilman valtaisia salaliittoja ja aikamatkailua. Syitä löytyy lukemattomia.

Suurin syy on kuitenkin vauhti. Spider-Man on parhaimmillaan kuin onnistunut vuoristorata-ajelu, jossa seittien varassa liikkuvan supersankarin mukana liikkuminen salpaa hengityksen. Vaikka hampaankoloon jäi kyllä se, että normaalissa Arnold-elokuvassakin on valitettavasti enemmän nasevaa sanailua kuin Spider-Man -elokuvan taistelukohtauksissa.