Real Steel kotikatsomo

Nyrkkeily- ja ylipäätään urheiluelokuvien klassisessa vanhassa kaavassa alamäkeen joutunut altavastaaja kokee ensin vaikeuksia ja tappioita, kunnes nousee murjottuna yllätysvoittoon ja voittaa takaisin myös vieraantuneet läheisensä. Real Steelissa rappiolle joutunut nyrkkeilijä seisoo kuitenkin kehän vieressä oma poika rinnallaan, ja kehässä kamppaileekin kulunut vanha robotin rämä.

Lähitulevaisuudessa ihmisten väliset nyrkkeilyottelut on syystä tai toisesta kielletty, ja vanhat nyrkkeilijäsankarit kuten Hugh Jackmanin esittämä Charlie Kenton ovat joutuneet ennenaikaiselle eläkkeelle kun nyrkkeilyrobotit ovat korvanneet vanhat pugilistit. Välinpitämätöntä kiertolaisen elämää elänyt, C-luokan robotteja ohjastamaan päätynyt Kenton joutuu kuitenkin ottamaan kesän ajaksi vastuun pojastaan Maxista (Dakota Goyo), jota hän ei ole nähnyt sen jälkeen, kun ex-vaimo jätti Kentonin. Max kaivaa kaatopaikalta vanhentuneen sparrausrobotin Atomin, ja kaksikko päättää antaa sekä toisilleen että Atomille tilaisuuden.

Real Steel on joka osa-alueeltaan perustarina sekä nyrkkeilevän altavastaajarobotin kamppailujen suhteen että isän ja pojan välisen tunnesiteen suhteen. Peruskuvio ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti tavanomaisuutta, eikä tavanomaisuus aina sitä, että aiheesta ei saisi mitään irti. Tärkeintä ei ole tässä tapauksessa mitä kerrotaan vaan miten kerrotaan, ja ohjaaja Shawn Levy saa pääosakaksikosta varsin paljon irti. Tunnepuolen lataus ei mene yli eikä dialogi sorru imeläksi lööperiksi.

Myöskään tarinan loppu ei ole tarinan kulun kannalta epäuskottava ja kaiken pahan hyväksi muuttava Hollywood-lopetus vaan inhimillisempi ja maanläheisempi. Monella tavalla nyrkkeilyosuudet aina lopun pistelaskua myöten ovat ilmeisiä hatunnostoja Rockylle. Rockyhan tämän ansaitsee, onhan se yksi kaikkien aikojen parhaimmista ja aikaa kestävistä nyrkkeilydraamoista, jonka käsikirjoittaja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa. Kyseinen käsikirjoittajahan näytteli myös pääosaa.

Taistelevat nyrkkeilyrobotit ovat ajatuksena sikäli hölmö ajatus, että ihmiskunta on kautta historiansa halunnut nähdä oikeiden ihmisten taistelevan ja tuskin kamppailulajeja kielletään vaikka mikä olisi. Tästä huolimatta robottien maailmancup on toteutettu mielenkiintoisesti ja robotteihin on selvästi panostettu. Jokainen peltimies on suunniteltu yksilöllisesti ja persoonallisesti aina nuhjuisesta jokamies-Atomista yli-inhimillisen pysäyttämättömään Zeuhun. Tuotantoryhmä valmisti joka robotin käsityönä sen sijaan, että kaikki olisi vain kyhätty tietokoneella ja ympätty CGI-efekteinä mukaan kuten Transformers-elokuvasarjan persoonattoman kliiniset robotit. Näyttelijöillekin eläytyminen on toista, kun edessä on oikea, osin liikkuva animatroninen robotti eikä tyhjä seinä, johon huudella latteuksia siinä toivossa, että Michael Bay käskee ympätä dialogin perään tunnin mittaisen efektihelvetin.

Sujuvasti leikattu, sympaattinen ja kelpo rytmityksellä eteenpäin soljuva robotti-Rockyn ja isä-poika -suhteen yhdistelmä ei ole kenties uutta auringon alla, mutta eipä sen tarvitsekaan olla ollakseen kelpo perhe-elokuva. Antaa pellin kolista.